perjantai 8. toukokuuta 2015

"Ja sit tää söis tän porkkanan"


Elsa sai yhdistetyksi synttäri- ja joululahjaksi (voi näitä loppuvuoden lapsiraasuja, joiden äidit rajoittavat lahjojen määrän heti alkuunsa) Brion punaisen leikkihellan. Vielä hän ei ole ihan hiffannut leikkikokkaamisen iloja, mutta inspiraatioksi virkkasin vähän leikkiruokaa.

Netistä löytyy vaikka mitä upeita ohjeita leikkiruuan tekoon, mutta koska virkkaaminen ei edelleenkään ole mun vahvimpia kässätaitoja, tein improvisoimalla tällaisia ihan simppeleitä versioita. Onneksi yleisökään ei ole kovin vaativainen, eli ei niin väliä, ovatko perunat vähän muhkuraisia. (Kyllä, nuo keltaiset pallukat ovat siis perunoita. Niin ja itse asiassa tuon hienoimman eli porkkanan virkkasi siskoni Amigurumi-kirjan ohjeella, kiitos vaan!)

Ylipäätään pitäisi panostaa virkkaushommiin enemmän, sillä tätä puuhaa pystyy jossain määrin harrastamaan myös superuteliaan yksivuotiaan seurassa – sukkapuikot esimerkiksi ovat aivan liian hasardit.

Mulla on muuten vähän kahtiajakoinen suhtautuminen lapsen kanssa leikkimiseen. Missä määrin vanhempien työnkuvaan ylipäänsä kuuluvat mielikuvitusleikit? Mä olen jostain syystä aika hyvä sellaisessa "tää olis äiti ja se olis spiderman ja nyt nää menee nukkumaan ja sit se spiderman karkaa ikkunasta" -tyyppisessä tajunnanvirtaleikissä (kysykää vaikka sisarusten lapsilta). Ja hetken aikaa – eli noin viiden minuutin ajan – se on itsellekin ihan viihdyttävää.

Ongelma vain on se, että noi alle kouluikäiset on aika monotonisia tyyppejä, eli ne oikeasti haluaa leikkiä niitä samoja leikkejä jatkuvasti. Että jos siihen suohon oman tenavan kanssa lähtee, pääseekö siitä koskaan irti? Elsa seuraa jo nykyään täysin lumotuneena, kun sen edessä kävelyttää jotain legoeläimiä metsäretkelle. Pitäisikö alusta asti yrittää rajata puuhat niihin, joista itsekin nauttii, eli esimerkiksi piirtelyyn, lukemiseen ja ulkoiluun, ja antaa naperon kehittää mielikuvitusmaailmansa itse?

11 kommenttia:

  1. Minen kanssa oikein tätä leikkijuttua vielä hallitse. Kaksivuotias kun ei kuitenkaan hirveästi vielä sinänsä leiki. Istutaan sitten vaan lattialla vierekkäin pinoamassa palikoita ja toinen huitasee ne hetken päästä nurin. Tai hiekkalaatikolla tehdään yhdessä kakkuja ja toinen tallaa ne kohta nurin. Mut ehkä tää tästä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, aika alkeellisella tasolla tässä kai pitkään mennään. :D Musta tuntuu, että tällä hetkellä lelutkin on meillä aika turhia. Kirjat ja kynät kiinnostaa, ei juuri muu - ja sit puoli tuntia saatetaan kuluttaa vaikka jonkun kenkälaatikon kanssa puuhatessa (hei, siinä voi istua ja sen voi panna päähän!)

      Poista
    2. Mä en siis yhtään jaksa mitään mielikuvitusleikkejä enkä oikein mitään muitakaan leikkejä joten oon vähän kade sulle! Tai ainakaan tässä vaiheessa en jaksa kun lapsi on alle kaksi ja parhaita leikkejä on juurikin ne "laatikko päähän", asioiden kantaminen paikasta toiseen ja se, että äiti tai isi laittaa hatun takaisin nuken päähän (noin kolme kertaa minuutissa). Odotan, että päästäisiin lukemaan oikeita satuja luukkukirjojen sijaan ja että nuppipalapelit vaihtuisivat johonkin mielekkäämpään. Toisaalta en nyt mitenkään kamalasti jaksa potea huonoa omatuntoa siitä, että en ole leikkivä äiti. Olkoon äitiyteni jotain muuta. Ja sitä paitsi onneksi tarhassa hoidetaan tämä laulu- ja muu leikitys varsin mallikkaasti. :D

      Elina

      Poista
    3. Ah, laatikko päähän, tuo aliarvostettu leikkigenre! :D Mun ongelma siis on se, että olen kyllä hyvä keksimään niitä mielikuvitusleikkejä mutta kyllästyn itse niihin nopeasti.

      Päiväkotiaika alkaa meilläkin syksyllä, ja helpottaa tietää että siellä joku ammattilainen puuhaa tuon tyypin kanssa jotain kehittävää joka päivä. (Vai onkohan tää liian ruusuinen kuva päiväkodeista?)

      Poista
    4. No ainakin me ollaan ihan varauksettoman tyytyväisiä päiväkotiin. Ihan satavarmaan kersalla on siellä paljon enemmän virikkeitä ja kärsivällisempiä aikuisia ympärillään kuin jos se luuhaisi kaiket päivät täällä kotona. Bonuksena me ollaan molemmat ehdottomasti parempia vanhempia, kun aika lapsen kanssa on rajallinen. Kummasti jaksaa istua iltaisin keskeytyksettä ja keskittyneenä seuraamassa, kun tyyppi heittelee palikoita ympäriinsä :)

      Poista
    5. Lohduttavaa kuulla! Tuota mäkin oikeastaan odotan, että sitten sitä aikaa oman naperon kanssa osaa arvostaa ihan eri tavalla. Ois muuten kiinnostavaa kuulla sikäläisestä päiväkotisysteemistä, ootko kirjoittanut siitä mitään? Toivepostauksen aihe. :)

      Poista
    6. No en kyllä ole! Pistetään postauslistalle :)

      Poista
  2. Minä olen aina leikkinyt paljon ainokaiseni kanssa. Ei siitä ole lapsen mielikvitukselle haittaa ollut, päinvastoin. Lapsen leikkitaitoja on aina kehuttu. Ja taitava leikkijä saa kavereitakin, mikä korvaa ehkä ainoan lapsen pientä takamatkaa joissain tilanteissa. Meille lapsi tuli täytenä universumin yllätyksenä vanhoilla päivillä. En kadu hetkeäkään lapsen kanssa leikkien vietettyjä tunteja. Ei meillä enää kauaa ole leikkivää lasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mäkään usko, että siitä lapsen mielikuvitukselle on haittaa. Lähinnä siis olen huolissani omista hermoistani :D

      Tutta tuo ajan suhteen olet ihan oikeassa. Se menee nopeasti ja vaikka jonain hetkenä se yhden ja saman kirjan lukeminen viidettä kertaa putkeen puuduttaisi, ei menee kauaa kun se lapsi lukee ihan itse sen sijaan, että käpertyisi mun syliin. Nyyh.

      Poista
  3. Voi noi virkatut hedelmät on kivoja - erityisesti ne parsat ja dominokeksit joita olen nähnyt. Niin toivoisin, että joku tekisi meidänkin lapsille lahjaksi moisia! Eivätpä sattuisi päähän lyödessä toisin kuin nuo puiset. Eivätkä rasahtelisi rikki jalkojen alla, kun niiden päälle astuu. :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooo, parsat ja dominokeksit, kuulostaa hienolta! :)

      Jos omat kässätaidot ei riitä, niin Ikeassa on muuten muistaakseni aika kivoja kankaisia pehmoruokia.

      Poista