sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Hempeä huti


Aina ei voi voittaa. Tarkoituksena oli tehdä vessaan kakkosmatto (koska sellainenhan on hyvä olla...) mutta en tajunnut ajoissa, että punavalkoinen kangas onkin nurjalta puoleltaan pikemminkin vaaleanpunavalkoista. Sinnikkäästi virkkasin maton valmiiksi, mutta lopputulos ei ollut se kuvittelemani Marianne-karkki.

Kaverit, jos jollakulla on mua hempeämpi maku, niin täältä saa tulla noutamaan maton. Halkaisija on sellaiset 70 senttiä.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Stringit ja saappaat



Kas siinä otsikko, jolla voisin saada googlen kautta ihan uudenlaista lukijakuntaa...

Nyt on kuitenkin kyse Stringeistä isolla S:llä: nimittäin pitkään haaveilemastani ja odottamastani String-hyllystä. Toimitusaika venyi Artekilla ruotsalaisten kesälomien takia, mutta nyt hylly vihdoin on seinässä. Ai että mä tykkään!

Asuntomme on entinen toimistotila, mikä tarkoittaa sitä, että normaaleja keittiönkaappeja ei ole lainkaan. Säilytyksen kanssa joutuu siis soveltamaan ja improvisoimaan. Hyllyyn pääsevät esille (nätit) käyttöastiat ja keittokirjat.


Askel-merkkiset saappaat puolestaan ostin kirppikseltä ja kävin lyhennyttämässä niiden varret omaan makuuni sopiviksi. Kengät 4 € ja lyhennys 15 € = ei paha nahkaisista, hyväkuntoisista, kotimaisista ja vielä juuri sopivasti kulahtaneista kengistä. Näillä talsitaan talveen.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Vanheneminen on paskamaista...


...sanoi Astrid Lindgren joskus. Tuo ajatus tuli väistämättä mieleen viikonloppuna, kun olimme siskojen kanssa tyhjentämässä vanhainkotiin joutuneen mummamme asuntoa. On vaikea kuvailla, minkälaiselta tunkeilulta tuntui aukoa kaappeja, katsella siististi viikattuja lakanapinoja ja ylähyllylle nostettuja pyhäastioita ja ajatella, että niiden omistaja ei niitä enää koskaan käytä. 

Yritän silti vakuuttaa itselleni, että mumma olisi iloinen - jos sitä vielä muistaisi ja ymmärtäisi - että hänen tavaransa päätyvät lapsenlapsille eivätkä kirpputoreille tai vieraiden käsiin. Ja itse saan niitä katsoessani ja käyttäessäni aina muistaa minulle rakkaan ihmisen.

Valurautapannulla mumma teki meille ropsua aina torstaisin. Pikkusisko muisti, että se on kuulunut jo mumman mummalle. Punainen kalakuvioinen kattila on Finelin valmistama.

Keltainen lasipullo on Nanny Stillin Riihimäen lasille suunnittelema Grapponia, kynttilänjalat Iittalan Festivot. Ruskeaa maljakkoa on tunnista - tietääkö joku siitä jotain?

Mummassa on ollut paljon enemmän viherpeukalon vikaa kuin pojantyttärissään. Lupaan, että yritän parhaani mukaan pitää kaktuksen hengissä.

tiistai 14. syyskuuta 2010

No nyt se on siinä


...se aiemmin mainitsemani suuri ja kaunis synttärilahja nimittäin. Ihana siippa ja ihanat sisarukset muistivat kolmekymppistä valkoisella Uten.Silolla, joka pitkällisen pähkinnän ja mallailun jälkeen löysi paikkansa punaiselta seinältä Ikean PS-kaapin yläpuolelta.

Uten.Silon on suunnitellut Dorothee Becker vuonna 1969, ja sitä valmistaa Vitra. Suomessa ei tietääkseni jälleenmyyjiä toistaiseksi ole, tämäkin saapui Helsinkiin melkein minunkorkuisessani postipaketissa (3- ja 5-vuotiaat siskonpojat olivat laatikosta ihan pähkinöinä. Pettymys taisi olla aika iso, kun sieltä paljastui joku tylsä lokerikko. Heh.)

Nyt vaan pitäisi löytää tarpeeksi nättejä tavaroita Uten.Siloon laitettavaksi. Vakaa aikomus on, että tästä tulee ihan oikeasti käytännöllinen sälänsäilytin.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Makuasioita



En tiedä, pidänkö enää kauniina yhtäkään sellaista asiaa, joka minusta lapsena oli kaunista. Enkä usko, että ottaisin kotiini ainuttakaan niistä huonekaluista, joilla sisustin ensimmäistä opiskelijakämppääni yksitoista vuotta sitten.

Pienenä tyylikkäitä asioita olivat minusta muun muassa höyhenviuhkat, kristallilasit, valkoiset lastulevyhuonekalut ja tennissukat. Parikymppisenä ihailin kukkakuoseja, Kaj Stenvallin ankkatauluja ja lantiofarkkuja. Kuvan Arabian leopardimukista litkin penskana kaakaota enkä noteerannut sitä millään tavalla. Pari vuotta sitten löysin mukin lapsuudenkotini kaapinperukoilta ja tajusin: ihana.

Minulla ei koskaan ole ollut vakaata makua ja harkittua omaa tyyliä sen paremmin pukeutumisen kuin kodinkaan suhteen. On ilmeisesti olemassa ihmisiä, jotka sisustavat ensimmäisestä asunnostaan asti Artekilla ja käyttävät samoja mustavalkoisia vaatteita vuosikymmenestä toiseen. Minun - kuten useimpien ihmisten - maku muuttuu jatkuvasti, välillä tulee huteja ja välillä onnistumisia, eikä tyylissäni ole mitään kovin omaperäistä. Muotivaatteista valikoin ne, jotka itseäni eniten miellyttävät, ja sisustukseen kopioin paljon ideoita lehdistä, blogeista ja muiden ihmisten kodeista. Toisaalta luotan sanontaan, jonka mukaan matkiminen on imartelun vilpittömin muoto.

Mahtaako makuevoluutio hidastua tai pysähtyä vuosien myötä? Haluaisin uskoa, että olen tähän ikään mennessä löytänyt jotain omalle tyylilleni olennaista. Mutta lopulta on vaikea mennä vannomaan, mitkä nykyisistä huonekaluistani ovat kymmenen vuoden päästä jäljellä. Ehkä maku meneekin sykleissä, ja keski-ikäisenä sisustan taas kristalleilla ja höyhenviuhkoilla...

Ai niin, oli siellä ekassa opiskelijakämpässä yksi huonekalu, joka on käytössä yhä: vanhemmilta peritty Lundia-hylly. Myös mustista poolopaidoista, räsymatoista ja valkoisista Teema-astioista olen tykännyt aika kauan.

En ole muuten koskaan oikein ymmärtänyt sanontaa, jonka mukaan makuasioista ei voi kiistellä. Niistähän juuri voi! Mitä kiistelemistä tosiasioissa muka on?

tiistai 7. syyskuuta 2010

Näillä eväillä


Paras aika vuodesta -blogin Stella kirjoitti hiljattain - kommenttina Uuden Mustan kuuden vaatteen haasteeseen - kuinka hänen syksyn projektinsa voisi kuuden vaatteen sijaan olla se, että ottaisi paremmin haltuun olemassaolevan vaatekaappinsa.

Mulle vastaava haaste voisi olla sisustaminen sillä tavaralla, jonka jo omistan. Kotonani majailee varmasti monia esineitä, jotka erilaisella ja näppärällä kombolla/esillepanolla/käyttötarkoituksella olisivat kuin uusia.

Aloitin tästä ammoin kirppikseltä ostamastani verkkokassista, joka on mielestäni sievä mutta laukkuna auttamattoman epäkäytännöllinen. Kassi pitää saada olan yli tai vähintään kätevästi kainaloon, kädessä roikottaminen ei käy laatuun. Siksi en ole laukkua muutamaan vuoteen käyttänyt. Nyt ripustin kassin kaapinoveen ja muutin sen villasukkasäilyttimeksi (kyllä, ne on taas aika kaivaa esiin. Mutta se on oikeastaan ihan kivaa.)


Lisäksi on pakko fiilistellä kahta mainiota kirjaa. 1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään on täydellinen Spotify-aikakauden teos. Kirjaan on listattu parhaita levyjä eri genreistä ja vuosikymmeniltä: sen kun avaa tiiliskiven satunnaisesta kohdasta, hakee levyn Spotifysta ja alkaa viihtyä (ja sivistyä). Jos iskee pätemisentarve, voi laskea, kuinka monta kirjan mainitsemista levyistä omistaa tai on ainakin kuunnellut.

Marianne Kiskolan KOTI - ruokaa koko perheelle on ilmestynyt jo viime vuonna, mutta mulle se oli uusi tuttavuus. Ihania perusreseptejä mutta silti kivalla kierteellä - juuri sopivaa kaltaiseni semi-kokkailijan tasolle. Paljon kasvisruokaa tai ainakin sellaiseksi sovellettavaa. Kannessa kuvattua peruna-tomaattivuokaa on jo tullut testattua, tykkäsin!