tiistai 31. elokuuta 2010

Viikonlopun (hummailu)satoa



Täytin eräitä kolmosella alkavia pyöreitä vuosia. Niitä juhlittiin kotidiscoksi muuttuneilla kotibileillä, joissa jorattiin aamuneljään asti savukoneen, discopallon ja jallupullon suosiollisella avustuksella. Jääkaapissa odottaa vielä pari pulloa aitoa samppanjaa, ja muitakin ihania lahjuksia sain: muun muassa lahjakortit Kansallisoopperaan ja suosikkiravintolaani Silvopleehen.

Lahjoista suurimman ja kauneimman esittelen heti, jahka se pääsee seinälle - tässä puolestaan eräs suosikki pienemmästä päästä.


Jos tämän rintaneulan laittaa baariin, kuinkakohan moni humalainen tulee kääntämään volyymia pienemmälle?


Juhlien jälkimainingeissa sunnuntaina piipahdin Kaapelitehtaalla Design Marketissa ja ostin vielä itselleni jälkikäteislahjaksi With Love Sanna Hopiavuori -pitsilegginsit. Olen katsellut merkin vaatteita Yalossa, mutta oli kiva päästä hipelöimään niitä tarkemmin. Legginsien ohella myös mekot näyttivät sieviltä.


Krapulaenergia kanavoitui myös ompeluun: tällä kertaa oman tuubihuivinsa sai isosisko. Materiaalina käytin ystävän ylijäämäpaitoja ja kierrätyskeskuslöytöjä.

Kaiken kaikkiaan oikein passeli viikonloppu.

P.S. Huomatkaa sanan "ikäkriisi" tehokas välttely.

perjantai 27. elokuuta 2010

Teinihapsupaita



Ostin kirppikseltä harmaan trikootunikan vain huomatakseni, että sen helmassa oli tahroja, jotka eivät lähteneet pesussa. Tein ex tempore -tuunauskokeilun ja leikkelin tunikan helman hapsuiksi. Lopputulos on ehkä vähän teini, mutta täytyy kokeilla, miten paita toimii käytännössä.

Pitääkö jostain vaatteesta vai ei, sen saa oikeastaan selville vasta sitten, kun sitä ensimmäisen kerran käyttää. Joissain vaatteissa - ei väliä, miten paljon niistä teoriassa ja kotona peilin edessä tykkää - ei kerta kaikkiaan tunne oloaan kotoisaksi. Koko ajan tuntuu siltä kuin olisi kuokkavieraana juhlissa, tukkakin roikkuu ja ryhti on huono. Hyvän asun taas tunnistaa siitä, ettei sitä edes tarvitse miettiä.

maanantai 23. elokuuta 2010

Puhtaat ostokset pussissa?


Tiede-lehti tiesi kertoa, että kankaiset ostoskassit ovat todellisia bakteeripesiä. Jenkkitutkimuksessa joka toisesta kassista löytyi sellaisia määriä kolibakteereja, että niitä voidaan pitää terveysuhkana. 97 prosenttia haastatelluista ei koskaan pessyt ekokassiaan.

En ihmettele yhtään - en minäkään ole kangaskassejani juuri pyykännyt. Nyt laitoin pesukoneen lisäksi  ompelukoneen laulamaan ja tekaisin pari uutta kassia. Oranssi-violetti kangas on pitkään kaapin pohjalla hilloamani kirppislöytö, valkopohjainen Ikeasta.

Mikä ihme siinä muuten on, että aina syksyisin, kun näkee vilauksia Ikean uudesta katalogista, keksii kummasti tarpeita, joiden takia sinne olisi välttämätöntä päästä? Yhtäkkiä mä tarvitsisin ehdottomasti lokerikon, jolla sukkalaatikkon saisi pysymään järjestyksessä.

perjantai 20. elokuuta 2010

Tyytyväinen kenkäpyykkäri


Intaannuin Pupulandian kenkienhuolto-ohjeista ja laitoin vanhat punavalkoiset Hai-tennarini pesukoneeseen. 40 asteen hienopesun ja pienen parsimisen jälkeen popot olivat siinä määrin kuin uudet, että tänään kolme ihmistä kysyi multa, mistä olen tennarini ostanut.

(Vastaus on Nokian Penkolasta ehkä kymmenellä eurolla. Ikinä en ole Hai-tennareita nähnyt muualla myynnissä - lienee ollut joku kumisaapastuotannon kannattamattomaksi jäänyt sivupolku.)

Tunsin piston omassatunnossani tajuttuani, kuinka helppo tuokin huolto-operaatio oli. Olen ihan liian laiska hoitamaan vaatteitani: merinovillatakit jäävät useimmiten tuulettamatta, nahkakenkien suoja-ainetta muistan suihkaista ehkä kengät ostaessani mutta en koskaan sen jälkeen. Ja silti juuri se hyvänä pitäminen olisi ekologista jos mikä.

Korin ohje täältä, laatikon on tehnyt Tunto.

Mua alkaa melkein nolottaa blogata näistä iänikuisista matonkudevirkkausprojekteistani, mutta tunnustettakoon, että lankesin taas. Täytyyhän mulla olla matonkuteista virkattu kori matonkuteille, jotta voin virkata lisää koreja?

maanantai 16. elokuuta 2010

Ettei mene hukkaan



En ole erityisen nuuka tai tarkka rahoistani - pikemminkin olen kohtalaisen höveli kuluttaja - mutta silti saan aina valtavat kiksit siitä, kun jonkin asian saa käytettyä loppuun. Luultavasti se liittyy järjestelmälliseen ja tarkkaan luonteeseeni: näyttää ja tuntuu kivalta, kun kaikelle löytyy paikkansa eikä mitään mene hukkaan. Olen siis niitä ihmisiä, jotka leikkaavat rasvatuubin halki, jotta siitä saa tiristettyä irti viimeisetkin pisarat.

Tätä ideologiaa sovelsin myös, kun taannoisesta tunikasta jäi ylitse pari kerää harmaata lankaa. Yhdistin ne lankakorista löytyneeseen mustaan puuvillalankaan ja neuloin veljentytölle villatakin. Joku kumma värikoodiaivopesu on minuunkin näköjään uponnut, koska mietin hetken, että voiko yksivuotias käyttää mustaharmaata. Ja tajusin saman tien, että totta hitossa voi. 


"Jämät käyttöön" - koulukunnan edustajat pääsevät vauhtiin erityisesti jääkaapilla. Itse hyödynsin tänään vajaan pestopurkin tekemällä iltapalaksi pesto-vuohenjuustoleipiä. Mainio, Riikka-ystäväni ohje kuuluu about näin: levitä Real-leivälle vihreää pestoa, vuohenjuustoa ja päälle loraus hunajaa. Uuniin 200 asteeseen n. 5-10 minuutiksi. Ja kuvan ei muuten kannata antaa hämätä - näitä syödään kerralla vähintään kolme.

Hyötykäyttöajattelun huono puoli on, että se saattaa synnyttää uusien jämien kierteen. Pesto on kyllä käytetty, mutta sen sijaan jääkaapissa on puolikas paketti vuohenjuustoa. Mitähän siitä keksisi?

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Meikälikan värioppia

Sininen. Jostain se taas ilmestyi elämääni.

Lueskelin kirjaa nimeltä Väreillä kodikasta (WSOY, 2010), ja aloin miettiä suhdettani väreihin. Kirjan sisältö sinänsä oli melkoista liibalaabaa, tyyliin "punainen on vahvojen tunteiden väri", mutta kuvat olivat ihania. Samoin tekstin tavat kuvata erilaisia värisävyjä: ei keltaista vaan sinappia, maissia, sahramia ja sitruunaa, ei vihreää vaan omenaa, limettiä, pistaasia, pihkaa ja avokadoa.

Lapsena rakastin vain ja ainoastaan vaaleansinistä. Sitä piti olla sängynpeitoissa, matoissa, vaatteissa ja - kyllä - myös silmälasinsangoissa. Lapsuuden yliannostuksesta johtunee, että en ole aikuisena ikinä innostunut sinisestä. Muutaman vuoden takainen trendiväri turkoosi tuntui imelältä, tummansininen on vain huono musta. Oikeastaan ainoa sininen, jolle lämpenen, on syvä petrooli.

Viime vuosina olen havainnut pientä liennytystä minun ja sinisen suhteessa. Jopa siinä määrin, että ikkunalautaamme koristaa sinivalkoinen Characterin K-kirjain. Hiljattain sisustuslehdetkin lupasivat, että sininen on taas muotia. Hmm. Kunhan eivät kaiva naftaliinista niitä kammottavia sinivalkoisia unikkokankaita.

Räikeän oranssi matkalaukku kulki äitini matkassa 60-luvulla.

Kun vuosituhannen taitteessa sisustin ensimmäistä omaa kotiani, muotia oli kaikenlainen retroilu. Kirppiksiltä etsittiin 60- ja 70-luvun kukkakankaita, ja mitä kirkkaammat värit, sen parempi. Tuolloin rakastuin eritoten oranssiin ja keltaiseen, ja niistä pidän yhä - tosin vähän pienemmässä mittakaavassa kuin ennen. Nykyään oranssiksi mausteeksi riittää äidin vanha matkalaukku kaikessa räikeydessään. Yläasteen kuvaamataidon tunneilta mieleeni painui unohtumattomasti sana "vastaväriharmonia" - se on juurikin se, joka saa tuon oranssin ja sinisen kombon toimimaan.

Musta-kelta-harmaat tyynyt ompelin ylijäämäkankaista.

Mitä jää jäljelle? Vihreä kaikissa sävyissään - ihana. Mustan ja valkoisen kombo - pettämätön. Harmaa - uusin lempivärini ja parhaimmillaan johonkin kirkkaaseen värisävyyn (kuten vaikka kuvan tyynyjen keltaiseen) yhdistettynä. Punainen - kirkas paloauton sävy on ihana tehoste, mutta pinkkiin tai tummanpunaiseen en koske. Violetti ja minä taas olemme aina katselleet toisiamme kohteliaan välimatkan päästä. Violetti on minusta kaunis väri, mutta itse en osaa sitä käyttää.

Mustavalkoinen terästettynä kirkkaalla värillä on yksi suosikkiyhdistelmistäni. Marimekon mukissa jopa kammoksumani pinkki toimii.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Voisi tehdä itsekin. Vaan miksi aina pitäisi?


Tällä viikolla piipahdin Lasipalatsi Design Marketsissa tsekkaamassa, mitä kivaa kotimaiset suunnittelijat olivat keksineet. Paljon oli hauskaa, kaunista ja oivaltavaa mutta aika paljon myös itseään toistavaa: sitä sellaista, että "hei, tästä legopalikasta/napista/lusikastahan voisi askarrella jotain". Sisustuskamaa olisin myös toivonut näkeväni enemmän - noin puolet tarjonnasta näytti olevan korviksia.

Päädyin lopulta ostamaan You Complete Me -merkin kaulakorun, jossa on yhdistetty trikoonauhaa ja metalliketjua. Koru on aika massiivinen, eli kovin monien vaatteiden kanssa sitä ei varmaan tule käytettyä. Ehkä se pääsee tositoimiin ensi viikonloppuna Flow'n musahipsterien joukossa.

Tämä koru on sellainen, josta joku (minä mukaan lukien) voisi sanoa: tuollaisenhan tekisi itsekin. Niin. Voisihan sitä monenlaisia asioita tehdä, mutta tekeekö? Ja onko ylipäätään reilua varastaa ideaa, johon joku toinen on vuodattanut luovuutensa ja kekseliäisyytensä?

Vähän sama juttu kuin se, että jotkut eivät koskaan tilaa pastaa ravintolassa, koska "pastaa on niin helppo tehdä kotonakin". En tajua. Ei kai se sitä tarkoita, etteikö joskus olisi kiva syödä jonkun muunkin tekemää pastaa? Maistuuko hyvä ruoka muka pahemmalta, jos tietää, että sen tekeminen on helppoa?

tiistai 3. elokuuta 2010

Tunnearvoa eteiseen


Sisko perheineen muutti, ja samalla heiltä jäi ylimääräiseksi pöytä, joka aikanaan on palvellut tätini kampauspöytänä. Minä tartuin tilaisuuteen ja nappasin aarteen eteiseemme. Päälle laitoin koreja huiveille ja lapasille.

Eteisen pöytä on niitä kohtia asunnossa, joita on turha haaveillakaan pitävänsä siistinä. Aina sille kasautuu postia, sateenvarjoja, avaimia, kolikoita, huulirasvoja, aurinkolaseja, pyöränpumppuja ynnä muuta roinaa. Ihailen tätä kuvaa sitten joskus, kun kaaos on ottanut vallan.

Pienoiseksi sisustuslehtikliseeksi on muodostunut hokea lausetta "Pidän huonekaluista, joilla on tarina". No, tottahan se on. Tästä pöydästä tekee ihan erityisen sen historia.