keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Ihan pikkuisen politiikkaa

En juuri kirjoita politiikasta sen paremmin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakaan. Vaikka oma paikkani poliittisella kartalla on selvä, olen sen verran sovinnollinen ihminen, että tiukkojen mielipiteiden tykittäminen on minulle vaikeaa.

Siksi myös vaalien loppupuinti on tuntunut hämmentävältä. Aika monesti Facebook-feediä selatessani olen ajatellut, että rauhoittukaa nyt, hyvät ihmiset.

Vaikka vaalitulos omastakin näkökulmastani oli masentava (vihreiden lisäpaikkoja ja nuorten naisedustajien nousua lukuun ottamatta), silti minun on vaikea ymmärtää, minkälaiseen raivoon moni niin sanotussa punasinivihreässä kuplassa elävä on itsensä lietsonut. Se tuntuu ahdistavalta ja ylimieliseltä. Mitä se ketään auttaa, että uhkailee muuttavansa pois Suomesta vaalitulosta pakoon? Onko se oikeasti ylpeilynaihe, ettei tunne yhtään persujen äänestäjää?

Demokratia on siitä jännä juttu, että siinä toholammilainen mielipide on yhtä arvokas kuin punavuorelainenkin. Tykkäsin siitä tai en, tämä maa on yhtä lailla kuusikymppisten kepulaisäijien kuin minunkin. Meidän kaikkien täytyy toisiamme sietää ja meiltä kaikilta löytyy myös yhteisiä etuja. Vastenmielisiä ihmisiä ja vaarallisia näkemyksiä mahtuu joka ihmisryhmään, mutta silti suurin osa persujen äänestäjistäkin lienee ihan tavallisia ihmisiä.

Tällainen(kin) on Suomi. Eikä se muutu miksikään ainakaan sillä, että eri tavalla ajattelevat demonisoidaan eikä näiden lähtökohtia edes yritetä ymmärtää. Hyvää politiikkaa tehdään avoimin mielin väittelemällä, kuuntelemalla ja vittuuntumalla.

Ja kun tarpeeksi moni vittuuntuu – no, siitäpä se muutos taas syntyy.



(Ensi kerralla palaan vaarattomien käsityö- ja sisustusaiheiden pariin. Eiköhän tämä täyttänyt blogin politiikkakiintiön seuraavaksi neljäksi vuodeksi.)

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Kettu Repolainen ja serkussarjan seitsemäs


Tänään pääsin erityiselle vierailulle: katsomaan kolmatta veljentyttöäni, joka syntyi torstaina. Hän sai lahjaksi ketun, joka valmistui pitkälti samalla kaavalla kuin siskonpojalle tehty pöllö viime kesänä. Ketulla on karkkipapereilla täytetty rapiseva häntä ja sisällä helisevä kulkunen. Vähän piti miettiä, että mitkäs ne ketun ominaispiirteet ovat, mutta ainakin tulokkaan isosiskot tunnistivat lajin aivan oikein.

Lankana mulla oli Vihreästä vyyhdistä ostettu puuvillalanka, muistaakseni merkiltään Linie Bingo, mutta vyötteen olin jo onnistunut heittämään pois.


Aurinkoista viikonloppua ihmiset! Siippa ja Elsa lähtivät kaksistaan mummilaan ja mä olen viettänyt vapaata viikonloppua muun muassa virkkaamalla siiderituopillisen ääressä mahtavassa paikallisessa lähiravintolassamme Pikku Hukassa. Näin kreisiksi on elämä mennyt.

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Iloiset sukat synkeässä tahdissa

Ripaus neonväriä sopii sukkiin justiinsa, vaikka muissa neuleissa se olisi mulle vähän liikaa.

Harvoin innostun valmiiksi kuvioiduista langoista, mutta tämä Online Supersocke Neon -lanka tarttui mukaan Vihreästä vyyhdistä talvella, koska siinä oli sopivan kreisit sävyt. Villasukkakausi lähenee (onneksi) loppuaan, mutta hetken ehdin vielä näistä iloita. Edellinen pari onkin kulunut pohjista puhki jo aikapäiviä sitten.

Vaikka oikeastaan tämän kirjoituksen pointti eivät olleet niinkään sukat kuin se, mitä kuunnellessa ne syntyivät. Olen nimittäin saanut juuri loppuun elämäni ensimmäisen podcastin, ja se oli niin koukuttava tapaus, että on pakko vähän hehkuttaa.

Serial on amerikkalaisen journalistin Sarah Koenigin toimittama 12-osainen podcast (eli eräänlainen netistä ladattava radio-ohjelma), jonka aineistona on vuonna 1999 tapahtunut baltimorelaisen teinitytön Hae Min Leen surma. Murhasta tuomittu ex-poikaystävä on kaikki vuodet vakuuttanut syyttömyttään, ja nyt Koenig kollegoineen alkaa käydä murhan aineistoa läpi ja pohtia, mitä 15 vuotta sitten todella tapahtui. Jaksoja sävyttävät haastattelut ja aidot tutkinta- ja oikeudenkäyntitallenteet.

Ääääärimmäsen koukuttavaa, vaikka myös vähän kylmäävää: kummallista, miten eri asia on kuunnella tarinaa oikeasta murhasta kuin katsoa rikossarjaa telkkarista. Ja kun murhattu tyttö vielä sattumoisin oli syntynyt samana vuonna kuin minä itse - brrrr! Älkää tehkö samaa virhettä kuin minä, eli kuunnelko tätä juuri ennen nukkumaanmenoa. Sen sijaan suosittelen, että KUUNNELKAA, ja sen jälkeen voimme yhdessä spekuloida, onko Adnan syyllinen vai ei.

(Lue lisää Serialista täältä. Niin ja ei siis maksa mitään!)

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Lapsuuden taikaa

(Ai että, miten mieltä lämmittää tuo ihana räntäpyryinen talvimaisema. Ai että.)

Lapsena joissain esineissä oli erityistä hohtoa. Niiden hienous ei välttämättä liittynyt esineen arvoon aikuisten silmissä, mutta lapselle ne olivat ihaninta ikinä. Omassa lapsuudessani yksi tällainen taikaesine oli mummun korurasia. Sen oli pappa tehnyt, ja sen sisällä oli valikoima mummun koruja, joita siskon kanssa pikkutyttöjen hartaudella kävimme läpi. Eikä siinä ollut väliä, oliko koru muovia vai kultaa, meille jokainen oli yhtä hieno.

Pari kuukautta sitten rakkaan mummuni elämä päättyi. Nyt papan tekemä korurasia on minun makuuhuoneeni ikkunalaudalla. Sinne pääsee oma korukokoelmani, jota ehkä jonkin ajan päästä käymme läpi samanlaisella hartaudella erään pienen neitokaisen kanssa. Toivotaan, että taika on tallella.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Kaiken säätämisen arvoista

Pieni lomalainen oli onnesta soikeana lämmöstä, valosta ja siitä, että sai pitää molemmat vanhemmat koko ajan lähellään.

Yhden asian olen äidiksi tulemisen jälkeen ymmärtänyt: olen valmis säätämään aika paljon, että voin tehdä niitä asioita, joita ennen lastakin tykkäsin tehdä. Se tarkoittaa sitä, että ravintolaan mennään, vaikka iso osa ateriasta menisi Talk-murujen tarjoilemiseen pöytäseurueen kärsimättömimmälle. Että ystävät kutsutaan illanviettoon, vaikka onkin olemassa se riski, että joku käyttää koko illan kitisevän vauvan kanniskeluun. Että taidenäyttelyyn mennään sekä vaunuilla että kantorepulla varustettuna siltä varalta, että hänen kuninkaallinen korkeutensa ei viihdykään edellämainituissa.

Ja että matkalle lähdetään, vaikka mukaan pakattu tavaramäärä on kasvanut eksponentiaalisesti ja perillä todennäköisesti huomaat, että olet unohtanut pakata itsellesi hiusharjan, koska olet keskittynyt miettimään lapsen bodyjen ja leggingsien komboja.

Niin ja toki niiden reissujen konsepti on pikkuisen muuttunut.

Aikaisemmin esimerkiksi matkaunelmieni kärkeen ei olisi kiilannut viikon pakettimatka Teneriffalla hiljaisessa kalastajakylässä, jossa ei ole mitään muuta kuin yksi ökyresortti, jossa voi elellä täysihoidolla, lojua altaalla ja käydä spinningissä. Nyt se oli justiinsa sitä, mitä kaipasin.

Ja heti seuraavana viikonloppuna lähdimme vielä ystäväpariskunnan kanssa urheilulomalle Vierumäelle, jossa meidän ammattiliitolla on mökki. Tämä voi kuulostaa maailman tylsimmältä konseptilta mutta on oikeasti tosi kivaa, jos yhtään tykkää liikkua. Siipat pelasivat tennistä, me tytöt kävimme jumpassa ja illalla kokkailimme mökissä tai kävimme aivan kelvossa hotelliravintolassa syömässä.

Hassuinta oli tajuta, että kun viimeksi olimme vastaavalla reissulla pari vuotta sitten, kävimme niitä iänikuisia "lapsia vai ei" -keskusteluja. Nyt mukana oli yksi puolivuotias ja yksi reilun vuoden ikäinen neiti. Ja kivaa oli näinkin, vaikka Teneriffan-tuliaisina tullut vatsapöpö = lapsen selkäkakka kesken ravintolaillallisen.

Mutta hei, siitäkin selvittiin pienellä säätämisellä. Eikä ollut edes mun vuoro vaihtaa vaippaa.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Osta pala peltoa!

Esimerkki erään viikon sadosta. Kuva: Herttoniemen ruokaosuuskunta.

Viime kesänä ja syksynä joka toinen tiistai kärryttelimme Elsan kanssa Herttoniemen kirjastolle. Keräsimme kassimme täyteen biodynaamisesti viljeltyjä perunoita, porkkanoita, maa-artisokkia, lehtikaaleja, sipuleita, palsternakkoja, salaatteja – you name it. Homman nimi oli Herttoniemen ruokaosuuskunnan peltohanke, josta omistamme osuuden puoliksi siskoni perheen kanssa.

(Pähkinänkuoressa: Herttoniemen ruokaosuuskunnan perustama Kaupunkilaisten oma pelto -projekti on pyörinyt jo muutaman vuoden ajan. Osuuskunta on vuokrannut Korsosta pellon ja palkannut sille ammattipuutarhurin viljelemään luomukasviksia. Liittymällä ruokaosuuskuntaan pääsee satokaudella lähes viikoittain osalliseksi pellon antimista.)

Siskon perhe on ollut peltopuuhissa mukana jo pitkään, mutta meille kesä oli ensimmäinen. Pelkäsin etukäteen, että eksoottisimmat kasvikset unohtuisivat kaappiin homehtumaan. Pelko oli kuitenkin paria yksittäistä yrttinippua lukuun ottamatta turha. Pikemminkin kunkin viikon sato toimi kokkailun inspiraationa: tuskin olisin muuten tullut tehneeksi esimerkiksi kyssäkaali-coleslaw'ta, maa-artisokkakeittoa tai spagettikurpitsapastaa. Satokausi osui sopivasti yhteen myös Elsan kiinteiden ruokien aloittamisen kanssa, eli monet neidin ensimmäisistä makukokeiluista tulivat oman pellon kasviksista.

Satomaksu osuuskunnan jäsenille on 450 e, ja viime vuonna satoa jaettiin lähes jouluun asti. Pikaisella laskutoimituksella yhden viikon ruokakassin hinnaksi tuli reilut parikymmentä euroa, mikä kaupan luomuhyllyn vakioasiakkaalle tuntuu varsin kilpailukykyiseltä hinnalta. Jäsenyyteen kuuluu myös talkoovelvoite, joka voi tarkoittaa ihan konkrettisia peltohommia tai esimerkiksi jäsenhankintaa, kuljettamista tai suunnittelua. Viime kesänä siskon mies hoiti meidän osuutemme talkootöistä, mutta ensi kesänä voisin mielelläni lähteä pellolle iskemään sormeni multaan: miten terapeuttinen ajatus!

Ja onhan tässä sekin hieno puoli, että peltolaisena saa olla mukana kokeilemassa ihan uudenlaista tapaa tuottaa ekologista lähiruokaa.

Entäpä miksi kirjoitan tästä nyt? Koska ruokaosuuskuntaan otetaan tänä vuonna 35 uutta jäsentä. Kiinnostuneiden kannattaa mennä 18.3. järjestettävään esittelytilaisuuteen, jonka tiedot löydät täältä. Ja tosiaan tämä meidänkin systeemi eli osuuden puolittaminen kahden perheen kesken toimi oikein hyvin: me saimme sadon joka toinen kerta, siskon perhe joka toinen.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Äitien ja naperoiden aamupalaklubi

(Kuten kuvasta näkyy, kasvatan lapsestani pokeriammattilaista.)

Mun piti ottaa tätä postausta varten joku ihana ennen-kuva korkkaamattomasta aamiaispöydästä, mutta – kuten yleensä – se unohtui. Saatte siis jälkeen-kuvan siitä, millainen on näky kolmen äidin ja 7–14 kk:n ikäisten naperoiden aamupalatreffien jälkeen.

Kun Elsa jokin aika sitten siirtyi nukkumaan vain yhdet päiväunet, päivien aikataulutus helpottui huomattavasti, kun hengailuaikaa unien molemmin puolin jäi enemmän. Mutta nyt ne päikkärit osuvat tietysti juuri lounasaikaan, joka aikaisemmin oli sosiaalisen elämäni kohokohta (tuolloin listasin suosikkiravintoloitani täällä). Nykyään lounasaikaan on kuitenkin joko oltava kotona nukkumassa tai sellaisessa paikassa, jossa vauvan viitsii jättää ikkunan taakse itkuhälyttimen päähän.

Olemmekin äitiyslomaporukalla lanseeranneet uuden hengailumuodon eli aamupalatreffit. Tänään testasimme konseptia toiseen kertaan meillä, ja hyvin toimi. Tarjolla oli Sikke-sämpylöitä, turkkilaista jugurttia anopin omenahillolla, keitettyjä munia ja appelsiinia. Aamupalaa on sitä paitsi lounasta helpompi syödä vauvahääräilyn lomassa: haukkaus sämpylästä, vauvan sormet pois kaverin silmistä, siemaus teemukista, napero pois mikron kimpusta, viipale hedelmää, tutti suuhun yhdelle draamakuningattarelle.

On myös maailman liikuttavinta seurata, miten nämä syntymästään asti toisensa tunteneet minityypit ovat pikku hiljaa alkaneet ottaa muutakin kontaktia kuin vain lelujen varastamista ja tukasta nyhtämistä. Ai että mä odotan sitä aikaa, kun niillä on ihat omat juttunsa, joiden edestä lyödään äideiltä lastenhuoneen ovi kiinni.