maanantai 18. huhtikuuta 2016

Neulottu päiväpeitto (ripauksella roosaa)

Oli kiva neuloa pitkästä aikaa jotain isompaa jättipuikoilla. Mallineuletta sovellan varmasti jatkossakin.

Terveisiä Nykin-reissun jälkeisestä iltakoomasta! Matka oli mitä mainioin (siitä oma postauksensa tuonnempana), mutta jetlagin päälle iski sellainen kevätväsymys, että iltaisin on tuntunut ihan mahdottomalta alkaa päivittää matkakuulumisia.

Nyt oli kuitenkin pakko kaivaa kamera esiin aamulla ennen töihinlähtöä ja räpsäistä pikainen kuva uusimmasta kässäprojektista: Elsan juniorisänkyyn neulomastani päiväpeitosta, jonka ohjeen poimin Suuresta käsityölehdestä 1/2014. Alun perin kyseessä oli vauvan peitto, mutta silmukkamäärää kasvattamalla ohje taipui hyvin päiväpeitoksikin. Lankana mulla oli villainen Drops Eskimo.

Kennomainen mallineule oli hauska ja simppeli tehdä: ensin 4 kerrosta sileää raitavärillä, sitten valkoisella 2 kerrosta ainaoikeaa, joista ensimmäisellä kerroksella neulotaan joka 4. s pitkänä silmukkana (=työnnä oikean käden puikko 4 krs alempana olevan valkoisen silmukan läpi, ota lanka puikolle ja vedä läpi, pudota vasemman käden puikolta vastaava s pois). Pitkien silmukoiden paikka vaihteli aina joka toisella kerroksella. Silmukoita mulla oli 91 ja peiton kooksi tuli noin 95x145 cm, mutta paksulla langalla se valmistui suht nopeasti.

Tässä vielä lähis neuleen pinnasta, tässä kuvassa väritkin toistuvat oikeampina.

Elsan ainut toive peiton suhteen oli "pinkkiä", joten äiti heltyi sen verran, että valitsi yhteen raitaan harmahtavaa roosaa. Mystinen pinkki, en tajua, mistä se tulee! Hyvin peitto on onneksi kelvannut näinkin: vaikka se pinkki noin teoriassa kiinnostaa, käytännössä tällaiset seikat ovat vielä aika epäolennaisia, jos niitä vertaa vaikka kivien ja keppien keräilyyn tai vessapaperirullien silppuamiseen.

P.S. Jos tulevalle sunnuntaille 24.4. ei ole ohjelmaa, tulkaahan piipahtamaan vuoden parhaassa kirppistapahtumassa eli Vanhan Herttoniemen pihakirppiksellä! Mikäli sää sallii, myyntipöydän ääressä Mäyrätiellä päivystän minäkin. Kaupan on ainakin naisten ja miesten vaatteita, kirjoja ja sekalaista sisustuskamaa.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Sopivasti Vinossa


Tällä viikolla aurinko on kutitellut kasvoja juuri sen verran, että mieleen on noussut ensimmäinen haalea aavistus keväästä. Sieltä se taas tulee, ihan niin kuin sovittiin! Parina iltapäivänä myös koti on kylpenyt lempeässä ilta-auringon valossa – tai ainakin sen verran, mitä kesällä pesemättä jääneiden ikkunoiden läpi on sisään päässyt.

Ilta-auringon valossa ehdin räpsäistä myös pari kuvaa olohuoneen telkkariseinän uudesta tulokkaasta, Iina Vuorivirran Vino-peilistä. Toissa viikonloppuna siippa ja Elsa lähtivät mummilaan, ja minä vietin  rillutteluviikonloppua muun muassa sisustusputiikkikierroksella. Lokal-galleriaan oli juuri tullut uusi satsi Vino-peilejä, joita olen jo pitkään ihaillut – kauan ei tarvinnut miettiä, kun kaupat syntyivät.


Peilin jujuna on kahdesta kappaleesta vinottain rakennettu pinta. Peili heijastaa huoneesta vähän eri kohtia, ja jos seisoo sen keskellä, ei näe kuvajaistaan lainkaan. Peilinpalat voi valita joko sisään- tai ulospäin kääntyviksi, kokoja on kaksi ja kehyksissä on messingin lisäksi vaihtoehtona myös kupari. Tämä isompi peili maksoi 250 e. Vuorivirta on nuori suomalainen suunnittelija, joka nykyään käsittääkseni työskentelee Ikealla.

Jotain muutakin olohuoneen tyhjänä seissyt seinä vielä kaipaa, mutta tässä on hyvä alku.


torstai 25. helmikuuta 2016

Isoksi tytöksi kasvattamisesta

Sängystä sain kätevästi uuden neulomisprojektin eli sängynpeiton. Toistaiseksi sen virkaa toimittaa vanha isoäidin neliöistä tehty peitto.

Eräs pienen elämän virstanpylväs saavutettiin pari viikkoa sitten, kun pinnasänky purettiin osiin ja tilalle saatiin isojen tyttöjen sänky. Mulla oli ollut mielessä muutama vaihtoehto: Muuramen Jolla, Niemen tehtaiden retrosänky, Unipuun Jatkopuu ja Avaroomin Ava Kids. Unipuu sattui Tori.fi:ssä vastaan kohtuuhintaisena, hyväkuntoisena ja turvalaidalla varustettuna, joten sen valitsimme.

Elsa on ollut aivan tohkeissaan sekä uudestä sängystä (sinne pääsee itse kiipeämään!), että synttärilahjaksi saaduista muumilakanoista ("Äiti kuka tuo on?" "Tiuhti" "Äiti kuka tuo on" "Öööö... Viuhti?"). Eikä nukkumaanmenokaan ole muuttunut sekoiluksi, kuten pelkäsin, vaan kiltisti tyyppi jää illalla omaan sänkyynsä pötköttämään eikä vaeltele sieltä öisin pois.

Samalla olen miettinyt myös tätä isoksi tytöksi kasvattamista. Eräs ystäväni totesi kerran – mielestäni viisaasti – että hän ei pidä siitä, kun lasta kehutaan kertomalla, kuinka iso poika tai tyttö tämä on. Että pieni saa olla pieni. Silti huomaan itse täysin automaattisesti käyttäväni kyseistä sanaparia kehuessani tai kannustaessani Elsaa. "Istut siinä kuin iso tyttö!" "Sitten kun olet iso tyttö, äiti opettaa sinutkin neulomaan." "Syötpä hienosti, ihan kuin isot tytöt."

Ja sitten seuraavassa lauseessa tietysti kerron lapselle, kuinka hän on "äidin pieni" ja "ihana pikkuinen".  Voihan johdonmukaisuus.

Ehkä kyse on yksinkertaisesti siitä, että monesti se "iso tyttö" on varsin tehokas kannustin. Jo tosi pienestä lapsesta näkee, kuinka silmä kovana hän seuraa isompien lasten touhuja – ne kiinnostavat ihan eri tavalla kuin aikuisten. Päiväkodissa Elsalle on aina erityisen tärkeää, että kotiin lähtiessä kuljetaan  "isojen pihan" poikki, eikä kukaan saa häntä nauramaan niin kuin vanhemmat serkkupojat. Ei kai se silloin ole ihme, jos isona oleminen vaikuttaa varsin siistiltä touhulta.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Älypuhelinvieroitusta: kello, joka herättää!

Herätysääni on kellossa puhelinta tylympi, mutta eipähän toisaalta tule torkutettua turhaan.

En varmasti ole ainoa ihminen, jota on alkanut ahdistaa oma tapa pakkomielle käyttää kännykkää ajanvietteenä: siis se, että luuri kaivetaan automaattisesti esiin jokaisessa tyhjässä hetkessä. Muistan vielä (surullisen) elävästi ajan, jolloin pilkkasin siippaani siitä, että hän ei pystynyt odottamaan metroa ilman puhelintaan. Se oli vuosina ennen omaa älylaitettani – nyt ei tulisi kuuloonkaan, että seisoisin pysäkillä ihan vain tyynesti omissa ajatuksissani. Viime syksynä koimme senkin hetken, että hartaasti odotettu bussi (sunnuntai ja harvat vuorovälit) huristeli pysäkin ohi, kun molemmat miehen kanssa tuijotimme luurejamme. Niin typerää!

Teen välillä pyhiä periaatepäätöksiä esimerkiksi siitä, että alan kännykän räpläämisen sijaan lukea metrossa kirjaa. Mutta ei tarvita kuin yksi unohdus, pokkari jää väärään laukkuun ja taas puhelin kaivetaan esille.

Yhden päätöksen olen kuitenkin saanut toteutuksen tasolle: puhelimella ei enää ole asiaa makuuhuoneeseeni. En halua antaa itselleni sitä mahdollisuutta, että unta odotellessani tai ensimmäisenä aamulla klikkaisin auki Facebookin. Pyrin rauhoittamaan myös viimeisen tunnin ennen nukkumaanmenoa kaikilta älylaitteilta, sillä huomaan selvästi, että kirkkaiden ruutujen tuijottaminen vaikeuttaa nukahtamistani.

Koska puhelin oli toimittanut myös herätyskellon virkaa, esitin siipalle joululahjatoiveen: vanha kunnon vekkari, mutta sellainen joka on a) nätti ja b) äänetön (en pysty nukkumaan minkään tikittävän asian läsnäollessa). Tällainen Braunin digitaalikello on joulusta asti nököttänyt yöpöydälläni. Vieroituksen ensimmäinen askel otettu.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Helpoista helpoimmat palmikkolapaset


Montakohan vuotta on mennyt siitä, että olen neulonut lapasia jollain muulla tyylillä kuin helmineuleella, raidoilla tai suosikki-pintaneuleellani? Nyt sain yhden hyvän vaihtoehdon lisää repertuaariini, kun innostuin tämän kalastajaneuleen helpoista palmikoista. Mä en ole palmikoiden neulomista kauheasti harrastanut – se on vain aina jotenkin tuntunut liian työläältä – mutta kolmen silmukan minipalmikot eivät vaatineet apupuikkoa tai muutakaan kikkailua. Kämmenpuolelle neuloin ihan vain sileää ja lankana oli Novitan Nalle, kuinkas muutenkaan.

Silmukoita olisi ehkä saanut olla vähän normaalimäärää (48 s) enemmän, koska palmikot vetivät neulosta kasaan, mutta toisaalta tykkään siitä, että lapaset ovat napakasti istuvat. Nämä tulivat vaihteeksi omaan käyttöön. Siistimmille edustuslapasille alkoikin olla tarvetta lumi- ja hiekkalaatikkohommissa nuhjaantuneiden tilalle.

torstai 28. tammikuuta 2016

Seuraava potilas ikkunalaudalla


Syksyllä hankkimani, helppohoitoiseksi mainostettu aralia olikin kaikkea muuta (tai sitten mulle sattui jokin maanantaikappale): yksi toisensa jälkeen se pudotti lehtensä, kunnes oli pakko myöntää, että ei tämä ole mitään väliaikaista sulkasatoa. Biojätteeseen päätyi hän, ja viime viikonloppuna ostin Plantagenista tilalle ison tyräkin. Kaktukset ja mehikasvit ovatkin viime aikoina viehättäneet silmää kovasti.

VOISIHAN sitä oikeasti opetella hoitamaan viherkasvejaan vähän paremmin. Pyhästi lupaan ja vannon, että tänä keväänä vaihdan mullat ainakin noihin muutamaan ressukkaan, jotka ovat sinnitelleet samassa ruukussa seitsemisen vuotta.

Saas nähdä, kuinka nopeasti Elsa sohaisee sormensa tyräkin piikkeihin. Toisaalta se voisi olla ihan hyödyllinen oppimiskokemus. Toivoo nimim. "Pitääkö huolestua, kun lapsi juo tulppaanien vettä". (Myrkytystietokeskuksesta onneksi kertoivat, että ei pitänyt.)

lauantai 23. tammikuuta 2016

Ton-tuolit eli wieniläiskahvila keittiössäni


(Blogikuvaaminen: mikä erinomainen pakote siivota pöydältä ja pinnatuolista pinttyneet ruoantähteet. Stokken syöttöalusta stailattiin kuvasta pois.)

Keittiön vanhat pinnatuolit alkoivat tulla tiensä päähän. Mustat pinnat olisivat vaatineet maalia, ja yhdestä tuolista oli istuimen tiikkiosa lohjennut varsin sukkahousuvaarallisesti. Meiltä ei löytynyt kunnostustarmoa, joten päätimme ostaa ruokapöydän ympärille mun mielessä pitkään kummitelleet klassiset Ton-tuolit. Niitä myy Helsingissä Forme, josta ne toimitettiin kotiovelle muutamassa viikossa.

Vuonna 1859 suunniteltua "tuolien tuolia" on valmistettu Formen nettisivujen mukaan yli 80 miljoonaa kappaletta. Ton-tuolia kutsutaan wieniläistuoliksi, "koska kevyen ja kestävän rakenteen ansiosta tuoli löysi nopeasti tiensä Wienin kahviloihin". Ehkä se tuo meidän keittiöön vähän keskieurooppalaista charmia kaiken skandinaavisuuden keskelle.

Apua, miten onnelliseksi sitä joskus tulee materiasta – tykkään näistä ihan hirveästi! Vanha pöytäkin näyttää heti freesimmältä. Nyt mietinnässä on, pitäisikö tuoleja hankkia vielä kaksi lisää. Ne ovat sen verran siroja, että pöydän ympärille mahtuisi kuusikin tuolia. Tarvetta niille kyllä olisi, sen verran usein meillä kaveriporukoita kestitään.

Sampsa Sarparannan maalauksen ihmishahmo jakaa aina ihmisiä: toiset näkevät siinä naisen, toiset nuoren pojan. Nuorin kriitikkomme Elsa kutsuu sitä tädiksi.