torstai 28. toukokuuta 2015

Pikkuaikuisen huivi


Meinasin kirjoittaa tähän siitä, kuinka isolta tuo pikkutyyppi vaikuttaa, kun sillä on yllään ns. aikuisten vaatteita. Mutta sitten se ei suostunut luopumaan tutistaan kuvaa varten (tämä t-sana on meillä pienimuotoinen issue nykyään), ja ihan vauvaiseltahan se näyttää, vaikka kaulassa komeileekin äidin neuloma mini-baktus. Huivi oli pikainen välityö, johon käytin sohvatyynyistä ylijäänyttä oranssia lankaa.

Pikkutyyppi sai muuten viime viikolla päiväkotipaikan. Elokuussa alkaa sitten se vaihe elämässä – luojan kiitos pääsimme, vaikkemme ykkösvaihtoehtoomme niin toiseksi parhaaseen kuitenkin ja ihan kohtuullisen kävelymatkan päähän kotoa. Se kun ei Helsingissä suinkaan ole itsestäänselvyys.

Tosin aika synkeältä näyttää päivähoidon tulevaisuus uuden hallituksen linjauksilla. Että kiitos vaan niistä mahdollisista veronkevennyksistä, mutta sata kertaa mieluummin maksaisin enemmän veroja siitä hyvästä, että päiväkotien ryhmäkoot saataisiin pysymään kohtuullisina. Passittaisin mielelläni herrat Sipilä, Stubb ja Soini kahdeksi viikoksi harjoitteluun päiväkotiin ja miettimään sitten uusiksi leikkauskohteitaan. Vaikka mitä muutakaan sitä voi odottaa, kun porukka on varustettu lestadiolais-katolilaisella arvomaailmalla – hoitakaa naiset ne mukelonne kotona vaan.

(Nämä ovat muuten eurovaaleja lukuun ottamatta ensimmäiset vaalit, joissa mä olen äiti – ja hassua, miten hallitusohjelmaakin lukee eri tavalla. Vaikka siellä oli kaikenlaisia muitakin paskamaisia linjauksia, tämä päiväkotiasia oli silti se, johon mä takerruin. Että näin sitä vaan yhtäkkiä huomaa olevansa lapsiperheiden asialla. Ou nou.)

tiistai 19. toukokuuta 2015

Kesäverhot lapsuudesta

Järjestelin verhojen lisäksi ikkunalaudan asetelman uusiksi ja pelastin nurkassa ryytyneen traakkipuun paraatipaikalle – toivottavasti se piristyy auringossa.

Jostain syystä tuli sellainen fiilis, että kesäverhot, sehän voisi olla hyvä ajatus. Tämä pitsikappa on jomman kumman mummoni virkkaama, ja se oli lapsuudessa mun huoneessani alkukodissa Seinäjoella. En ole tainnut käyttää sitä aikuisena kertaakaan, mutta silti se on kulkenut mukana muutosta toiseen.

Ja kun moinen mummolasöpöstely meni vielä läpi miehenkin seulasta (kommentti oli muistaakseni alistuneen oloinen "kai se on ihan hyvä"), niin siinä se pitsiverho nyt on, ainakin seuraavien kolmen kuukauden ajan.

Kevät on tullut yhtäkkiä Herttoniemeenkin. Elsa on päässyt polkupyörän kyytiin (upeeta), ihmettelemään saippuakuplia (upeeta) ja takapihalle tutkimaan muurahaisia (myös upeeta). Itseäni on ilahduttanut esimerkiksi lähikulmille Roihuvuoreen avattu kiva Rio-kahvila (niitä ei täällä ole liiemmälti) ja se, että yhtäkkiä olohuoneen ikkunasta näkyy pelkkää vihreää. Natiainenkin oppi hiljattain nukkumaan päiväunensa omassa sängyssään, joten parvekevaunuista päästään eroon ja kesähuonetta sisustamaan.

perjantai 8. toukokuuta 2015

"Ja sit tää söis tän porkkanan"


Elsa sai yhdistetyksi synttäri- ja joululahjaksi (voi näitä loppuvuoden lapsiraasuja, joiden äidit rajoittavat lahjojen määrän heti alkuunsa) Brion punaisen leikkihellan. Vielä hän ei ole ihan hiffannut leikkikokkaamisen iloja, mutta inspiraatioksi virkkasin vähän leikkiruokaa.

Netistä löytyy vaikka mitä upeita ohjeita leikkiruuan tekoon, mutta koska virkkaaminen ei edelleenkään ole mun vahvimpia kässätaitoja, tein improvisoimalla tällaisia ihan simppeleitä versioita. Onneksi yleisökään ei ole kovin vaativainen, eli ei niin väliä, ovatko perunat vähän muhkuraisia. (Kyllä, nuo keltaiset pallukat ovat siis perunoita. Niin ja itse asiassa tuon hienoimman eli porkkanan virkkasi siskoni Amigurumi-kirjan ohjeella, kiitos vaan!)

Ylipäätään pitäisi panostaa virkkaushommiin enemmän, sillä tätä puuhaa pystyy jossain määrin harrastamaan myös superuteliaan yksivuotiaan seurassa – sukkapuikot esimerkiksi ovat aivan liian hasardit.

Mulla on muuten vähän kahtiajakoinen suhtautuminen lapsen kanssa leikkimiseen. Missä määrin vanhempien työnkuvaan ylipäänsä kuuluvat mielikuvitusleikit? Mä olen jostain syystä aika hyvä sellaisessa "tää olis äiti ja se olis spiderman ja nyt nää menee nukkumaan ja sit se spiderman karkaa ikkunasta" -tyyppisessä tajunnanvirtaleikissä (kysykää vaikka sisarusten lapsilta). Ja hetken aikaa – eli noin viiden minuutin ajan – se on itsellekin ihan viihdyttävää.

Ongelma vain on se, että noi alle kouluikäiset on aika monotonisia tyyppejä, eli ne oikeasti haluaa leikkiä niitä samoja leikkejä jatkuvasti. Että jos siihen suohon oman tenavan kanssa lähtee, pääseekö siitä koskaan irti? Elsa seuraa jo nykyään täysin lumotuneena, kun sen edessä kävelyttää jotain legoeläimiä metsäretkelle. Pitäisikö alusta asti yrittää rajata puuhat niihin, joista itsekin nauttii, eli esimerkiksi piirtelyyn, lukemiseen ja ulkoiluun, ja antaa naperon kehittää mielikuvitusmaailmansa itse?

perjantai 1. toukokuuta 2015

Neulojan ja heliumpallon vappubileet

(Lapsi rakastaa kissoja. Painokas "miauuu!" on hänen lempi-ilmaisujaan.)

Illan jännitysnäytelmä Herttoniemessä, yleisönä minä ja feikki-Hello Kitty -heliumpallo: riittääkö omista sukistani jäänyt jämäkerä vielä junasukkiin Elsalle? ..rumpujen pärinää... Riitti se!

Näin railakas on vappuillan meno tässä taloudessa. Enkä kaipaa minnekään muualle just nyt.

Multa kesti aika monta vuotta hyväksyä, että enää en vain jaksa bailata. Eilen olin pitkästä aikaa sellaisissa vanhoissa kunnon kotibileissä, joissa oli tupa täynnä tuntematonta porukkaa, volyymit kaakossa ja meininki, josta tiesi, että täällä osa notkuu vielä aamuyöstäkin. Täysin kelpo juhlat siis omassa lajissaan. Mies oli lapsenhoitovuorossa, mulla vapaailta. Silti istuin metrossa kello 23.30.

Pidän yksinkertaisesti liikaa hyvistä yöunista ja krapulattomista aamuista. Jossain vaiheessa iltaa alan aina laskea, että jos nyt vielä juon yhden, huomenna sattuu päähän. Ei sen arvoista. Kamalaa myöntää, mutta mulla ei myöskään ole erityistä hinkua tutustua uusiin ihmisiin, koska niitä nykyisiäkään kivoja en ehdi nähdä tarpeeksi. Ja jotta saa käytyä sen yhden mahtavan keskustelun tuntemattoman tyypin kanssa, joutuu käymään läpi liian monta tyhjänpäiväistä small talk -viritelmää. Ei sen arvoista. Useimmiten päädyn siis juhlissa juttelemaan niiden samojen tyyppien kanssa, joiden kanssa hengaan muutenkin.

Mutta vaikka bileet ja aamuyöhön jatkuvat baari-illat eivät enää ole mun juttu, ulkona on totta kai kiva käydä. Nykyään illan konseptiin vain kuuluu muutama tärkeä tyyppi, hyvää ruokaa ja kolmen alkoholiannoksen maksimi. Brunssit on ihania, ja lounaat, joilla voi ottaa lasillisen skumppaa. Niin ja festarit, siellä jaksan vielä hillua ehkä yhteen asti! Going crazy!

Keski-iän kriisiä ja uutta bailunuoruutta odotellessa. Siihen asti neulon ihan tyytyväisenä kotona.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Ihan pikkuisen politiikkaa

En juuri kirjoita politiikasta sen paremmin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakaan. Vaikka oma paikkani poliittisella kartalla on selvä, olen sen verran sovinnollinen ihminen, että tiukkojen mielipiteiden tykittäminen on minulle vaikeaa.

Siksi myös vaalien loppupuinti on tuntunut hämmentävältä. Aika monesti Facebook-feediä selatessani olen ajatellut, että rauhoittukaa nyt, hyvät ihmiset.

Vaikka vaalitulos omastakin näkökulmastani oli masentava (vihreiden lisäpaikkoja ja nuorten naisedustajien nousua lukuun ottamatta), silti minun on vaikea ymmärtää, minkälaiseen raivoon moni niin sanotussa punasinivihreässä kuplassa elävä on itsensä lietsonut. Se tuntuu ahdistavalta ja ylimieliseltä. Mitä se ketään auttaa, että uhkailee muuttavansa pois Suomesta vaalitulosta pakoon? Onko se oikeasti ylpeilynaihe, ettei tunne yhtään persujen äänestäjää?

Demokratia on siitä jännä juttu, että siinä toholammilainen mielipide on yhtä arvokas kuin punavuorelainenkin. Tykkäsin siitä tai en, tämä maa on yhtä lailla kuusikymppisten kepulaisäijien kuin minunkin. Meidän kaikkien täytyy toisiamme sietää ja meiltä kaikilta löytyy myös yhteisiä etuja. Vastenmielisiä ihmisiä ja vaarallisia näkemyksiä mahtuu joka ihmisryhmään, mutta silti suurin osa persujen äänestäjistäkin lienee ihan tavallisia ihmisiä.

Tällainen(kin) on Suomi. Eikä se muutu miksikään ainakaan sillä, että eri tavalla ajattelevat demonisoidaan eikä näiden lähtökohtia edes yritetä ymmärtää. Hyvää politiikkaa tehdään avoimin mielin väittelemällä, kuuntelemalla ja vittuuntumalla.

Ja kun tarpeeksi moni vittuuntuu – no, siitäpä se muutos taas syntyy.



(Ensi kerralla palaan vaarattomien käsityö- ja sisustusaiheiden pariin. Eiköhän tämä täyttänyt blogin politiikkakiintiön seuraavaksi neljäksi vuodeksi.)

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Kettu Repolainen ja serkussarjan seitsemäs


Tänään pääsin erityiselle vierailulle: katsomaan kolmatta veljentyttöäni, joka syntyi torstaina. Hän sai lahjaksi ketun, joka valmistui pitkälti samalla kaavalla kuin siskonpojalle tehty pöllö viime kesänä. Ketulla on karkkipapereilla täytetty rapiseva häntä ja sisällä helisevä kulkunen. Vähän piti miettiä, että mitkäs ne ketun ominaispiirteet ovat, mutta ainakin tulokkaan isosiskot tunnistivat lajin aivan oikein.

Lankana mulla oli Vihreästä vyyhdistä ostettu puuvillalanka, muistaakseni merkiltään Linie Bingo, mutta vyötteen olin jo onnistunut heittämään pois.


Aurinkoista viikonloppua ihmiset! Siippa ja Elsa lähtivät kaksistaan mummilaan ja mä olen viettänyt vapaata viikonloppua muun muassa virkkaamalla siiderituopillisen ääressä mahtavassa paikallisessa lähiravintolassamme Pikku Hukassa. Näin kreisiksi on elämä mennyt.

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Iloiset sukat synkeässä tahdissa

Ripaus neonväriä sopii sukkiin justiinsa, vaikka muissa neuleissa se olisi mulle vähän liikaa.

Harvoin innostun valmiiksi kuvioiduista langoista, mutta tämä Online Supersocke Neon -lanka tarttui mukaan Vihreästä vyyhdistä talvella, koska siinä oli sopivan kreisit sävyt. Villasukkakausi lähenee (onneksi) loppuaan, mutta hetken ehdin vielä näistä iloita. Edellinen pari onkin kulunut pohjista puhki jo aikapäiviä sitten.

Vaikka oikeastaan tämän kirjoituksen pointti eivät olleet niinkään sukat kuin se, mitä kuunnellessa ne syntyivät. Olen nimittäin saanut juuri loppuun elämäni ensimmäisen podcastin, ja se oli niin koukuttava tapaus, että on pakko vähän hehkuttaa.

Serial on amerikkalaisen journalistin Sarah Koenigin toimittama 12-osainen podcast (eli eräänlainen netistä ladattava radio-ohjelma), jonka aineistona on vuonna 1999 tapahtunut baltimorelaisen teinitytön Hae Min Leen surma. Murhasta tuomittu ex-poikaystävä on kaikki vuodet vakuuttanut syyttömyttään, ja nyt Koenig kollegoineen alkaa käydä murhan aineistoa läpi ja pohtia, mitä 15 vuotta sitten todella tapahtui. Jaksoja sävyttävät haastattelut ja aidot tutkinta- ja oikeudenkäyntitallenteet.

Ääääärimmäsen koukuttavaa, vaikka myös vähän kylmäävää: kummallista, miten eri asia on kuunnella tarinaa oikeasta murhasta kuin katsoa rikossarjaa telkkarista. Ja kun murhattu tyttö vielä sattumoisin oli syntynyt samana vuonna kuin minä itse - brrrr! Älkää tehkö samaa virhettä kuin minä, eli kuunnelko tätä juuri ennen nukkumaanmenoa. Sen sijaan suosittelen, että KUUNNELKAA, ja sen jälkeen voimme yhdessä spekuloida, onko Adnan syyllinen vai ei.

(Lue lisää Serialista täältä. Niin ja ei siis maksa mitään!)