Piirakkamakunsa kullakin

No nythän on näitä mustikkapiirakkakoulukuntia. On pullataikinapohjaa ja murotaikinapohjaa, on marjoja kermaviiliseoksella, muruseoksella tai perunajauhoilla.

Itse kuulun niihin, joiden mielestä ainut oikea mustikkapiirakka kuorrutetaan kermaviili-munaseoksella. Tällä kertaa luottopiirakkani joukkoon pääsi tosin myös vähän vadelmanjämiä kaapista, ja joskus teen samalla ohjeella myös raparperipiirakkaa (sellaisen ohjeesta taisin tämän alun perin soveltaakin). Tykkään siitä, että pohja ei ole liian ätläkkä vaan jopa pikkuisen terveellinen kaurahiutaleineen.

Tässä, ollos hyvä:

Mustikkapiirakka

1 kananmuna
1 dl sokeria
1 tl kardemummaa
2 dl kaurahiutaleita
2 dl vehnäjauhoja
50 g voita sulatettuna
1 1/2 tl leivinjauhetta
1 dl maitoa tai maustamatonta jogurttia

3 dl mustikoita (tai muita marjoja tai raparperinpaloja)
2 dl kermaviiliä
1/2 dl sokeria
1 muna
2 tl vaniljasokeria

Vispaa kananmuna ja sokeri kevyesti. Sekoita kaurahiutaleet, vehnäjauhot, leivinjauhe ja kardemumma keskenään ja lisää taikinaan yhdessä maidon/jogurtin kera. Sekoita joukkoon sulatettu voi. Kaada taikina öljyttyyn piirakkavuokaan. Ripottele pinnalle hieman vehnäjauhoja ja taputtele kevyesti vuoan reunoille asti (taikina on aika löysää, joten se tarttuu helposti sormiin). 

Levitä marjat piirakkapohjalle. Sekoita kermaviili, sokerit ja kananmuna keskenään ja kaada vuokaan raparperien päälle. Paista piirakkaa 175-asteisen uunin alatasolla noin 35–40 minuuttia, kunnes piirakka on kullanruskea ja kypsä myös pohjasta. Jäähdytä hyvin ennen tarjoilua.

(Kuvan piirakka leivottiin itse asiassa jo yli viikko sitten, mutta olen ollut sellaisessa saamattomuuden tilassa, että kuvat ovat jääneet hautumaan kameraan. Asuntoprojekti vie kaiken energian, ja tämän nykyisen kämpän sisustamista taas ei jaksa oikein enää ajatellakaan. Käsityörintamalla olen saanut valmiiksi YHDET MUSTAT LAPASET, mutta päättelin, että niiden kuva ei kiinnosta kiviäkään. Kestäkää siis verkkaista bloggaustahtia vielä tovi – tällä hetkellä on taas tarjous asunnosta vetämässä, ja ehkä kohta pääsen aloittamaan postaussarjan tunnisteilla remontti ja uusi koti.)

Tulevan talven kauluri

Pintaneuleessa neulotaan kaksi kerrosta ainaoikeaa, sitten kaksi kerrosta 1 o 1 n -joustinta.

Ystäväni Kaisa toivoi "sellaista ihan perinteistä kauluria, joita käytettiin lapsena". Muistin saman tien nähneeni sellaisen Eilen tein -blogissa, josta sovelsin ohjetta hieman: ainaoikean sijaan neuloin lemppari-pintaneulettani. Lankana puolestaan toinen suosikkini, pehmoinen Abuelita Merino Silk.

Jotenkin tuli nostalginen olo, kun vedin tämän päähäni. Sellainen, johon kaulurin lisäksi liittyivät lumileikeissä vettyneet lapaset ja pipon alla hionnut pää.

Josko seuraavaksi puikoille jotain kesäistä ja puuvillaista?

3h+k+p Kalliosta, kiitos

Tämän osuvan tsemppaukseen kirjoitti liitutaulullemme tuntematon vappuvieras. 

Anteeksi blogihiljaisuus: pari viikkoa on kulunut kiireessä, ja viime päivinä ohjelmassa on ollut muun muassa yksi ostotarjous asunnosta ja täpärä kakkoseksi jääminen

Olemme asuneet nelisen vuotta kaksin yli sadan neliön kämpässä Kallion ytimessä naurettavan halvalla vuokralla. Koko ajan tiesimme, että jossain vaiheessa tämä loppuu, ja reilu viikko sitten perjantaina niin kävi: postiluukusta putosi irtisanomisilmoitus, jonka mukaan kaikki talon vuokrasopimukset puretaan kuuden kuukauden irtisanomisajalla. Onneksi olimme miettineet oman kämpän ostamista muutenkin ja käyneet jo lainaneuvotteluissa. Tämä oli vain se lopullinen sysäys, joka esti meitä jäämästä vatvomaan asiaa loputtomasti, "kun tässä on niin kiva olla".

Nyt pitäisi sitten vain päättää, mitä sitä oikeasti tahtoo. Tällä hetkellä olemme kallistumassa vaihtoehtoon kolmio Kalliosta parvekkeella, ja sellaisesta tarjouksen teimmekin. Tuon kokoluokan (ja meidän hintaluokan) kivoja kämppiä vain ei näillä nurkilla ole liikaa: pitäkää siis peukkuja!

Onneksi lähipiirissä on useampia Oikotiehen koukuttuneita, joilta saa vinkkejä ja konsultaatiota. Ja onneksi kuulun niihin harvalukuisiin ihmisiin, joiden mielestä muuttaminen on kivaa.

Vision ja todellisuuden suhteesta (ja yksi tuubihuivi)

Tällainen siitä tuli. Ei ihan alkuperäisen ajatuksen mukainen, mutta kelpo keväthuivi kumminkin.

Aina välillä mulla on päässä VISIO. Visio täydellisestä lapasparista tai just tietynlaisesta villatakista. Aina joskus se visio myös välittyy puikoille ja lopputulos on sitä, mitä pitikin. Ja joskus sitten ei.

Aloin jo viime kesänä neuloa harmaasta puuvillalangasta laatikkomallista, leveähköä paitaa. Ajatuksena oli tehdä kapeita raitoja ja käyttää niissä kahta melkein samansävyistä harmaata, jolloin ne ikään kuin sulautuisivat yhteen. No, eivät ne ihan sulautuneet, eikä koko tekele muutenkaan näyttänyt siltä miltä piti. Takakappaleen neulottuani, etukappaleen puolivälissä, oli pakko myöntää, etten koskaan tule käyttämään tätä paitaa.

Niin pitkälle päästyäni en kuitenkaan raaskinut purkaakaan, joten päätin keksiä etu- ja takakappaleille uuden käyttötarkoituksen. Kahdesta suorasta pötkylästä olisi voinut tehdä esimerkiksi tyynyn, mutta mä päädyin (luonnollisesti) iänikuiseen tuubihuiviini. Lopulta homma meni ympäri vielä sikälikin, että valitsin nurjaksi puoleksi aikomani pinnan päällimmäiseksi – siinä ne harmaat lopulta sulautuivat nätimmin yhteen.

Ja tulipahan opeteltua myös kokonaan uusi käsityötekniikka eli silmukoiminen: yhdistin siis kappaleet  yhdeksi pitkäksi pötkyläksi silmukoimalla, ompelin putkiloksi ja kiinnitin putkilon päät yhteen.

(Ja silmukoiminen! Wo-hou! Sauma ilman saumaa! En moista hienostuneisuutta tiennyt olevan olemassakaan. Pari nettitutoriaalia ja muutaman kirosanan homman hiffaaminen kyllä vaati.)

Tunnustatko väriä?

Toisilla ihmisillä on omat tunnusvärinsä: sellaiset, joista muut sanovat automaattisesti, että "ihan sun värinen". Joten kun ystäväni Mervi toivoi itselleen mehiläispesämyssyä, tiesin heti, millaisia sävyjä lähden hakemaan: liilaa, violettia, fuksiaa, tummanpunaista. Sopiva violetti löytyi Abuelita Merino Worsted -langasta, ja valitettavasti näyttää siltä, että pipoa ehtii vielä käyttääkin tänä keväänä (anteeksi, tiedän, että kaikki valittavat säästä nyt rasittavuuteen asti, mutta kun...).

Pipo mätsää toivon mukaan hyvin myös näihin lapasiin, jotka niinikään päätyivät samalle violetin ystävälle.

(Aloin muuten miettiä, mitkä ovat omia tunnusvärejäni, ja päädyin siihen, että tämän blogin perusteella ainakin HARMAA. Että ihan syyttä tässä valitetaan sään ankeudesta.)

Yhtä juhlaa vaan

Ostin lauantaiaamuna neilikkakimpun torilta. Sitten kävi niin, että päivän aikana meillä kävi parikin kyläilijäporukkaa, jotka molemmat toivat kukkia mukanaan. Nyt keittiössä näyttää siltä kuin eilen olisi ollut isommatkin juhlat. Arvostan!

Kevätpäivän soundtrack

Tähän aikaan vuodesta mulla alkaa aina soida päässä tämä biisi – kiitos nuoruus ja Sairaan kaunis maailma -elokuva. Näihin sointuihin, näihin tunnelmiin: oikein mahtavaa viikonloppua!