Ei valittamista.

Kukat täytyy luonnollisesti myös aina asetella maljakkoon. 

Meillä rakastetaan kukkien keräämistä. Okei, myös kivien, käpyjen ja keppien, mutta kukat ovat silti ylitse muiden. Tällä hetkellä lähes joka ulkoilureissulta tullaan kotiin jonkin nahistuneen voikukan kanssa, ja ulkona pitää tehdä tarkkaa selkoa siitä, mitkä ovat istutettuja kukkia ja mitkä luonnonkukkia. Aika hyvin kolmevuotias onneksi jo hahmottaa, mitä maasta saa poimia.

Hartaasti ollaan odotettu myös kotipihan syreenien kukkimista, jonka Elsa jotenkin hämärästi tuntuu viime keväältä muistavan. Tänään napattiin lähipuistikon kirsikkapuusta pari kukkaa – ihme ja kumma, ne olivat jo auenneet!

Mä en ole kauheasti jaksanut murehtia kevään viivästymistä. Olen sillä tavalla sopeutuvainen tyyppi, että otan olosuhteet aika lailla sellaisina kuin ne ovat. Että tällainen kevät tällä kertaa. En oikeastaan edes hahmota, että tähän aikaan vuodesta voisi tosiaan olla jo vaikka sandaalikelit. Tämä sopeutuvainen luonteenpiirteeni helpottaa usein elämää, mutta joskus olen miettinyt, että ei minunkaltaisistani kyllä mitään dynaamisia maailman muuttajia kasva.

Vaan meneehän se tällä tavalla rauhassa odotellessakin. Huomenna pitäisi jo olla 21 astetta lämmintä.