![]() |
| Päivänsankari edusti juhlissaan samassa Raija-tädin neulomassa mekossa, joka mulla oli päällä yksivuotisvalokuvassani. |
Viime viikkoina on ollut vähän ristiriitainen olo. Epämääräisen loputtomalta tuntunut ensimmäinen vuosi äitinä päättyi kuin huomaamatta, ja nyt yritän ymmärtää, että tuota yksivuotiasta ei voikaan enää sanoa vauvaksi. Ilmoitin myös palaavani elokuun alussa töihin, ja vaikka hoitovapaata on vielä jäljellä yli puoli vuotta, aika sai nyt eri tavalla rajat.
Vauvavuosi oli samalla hieno ja kuluttava. Lohdullisinta on ollut se, että – kuten moni kokeneempi vanhempi etukäteen sanoi – tämä puuha tosiaan muuttuu koko ajan vain kivemmaksi. Muutaman kuukauden ikäistä itkuista vauvaa kanniskellessa illat olivat pitkiä taisteluja kelloa vastaan: joko sen saa laittaa nukkumaan? Nyt illat usein kuluvat ihan kuin huomaamatta tuon yhden elohiiren touhuja seuraillessa.
Yhtäkkiä se ymmärtää puhetta, yrittää itse pukea kypärämyssyn, hengailee lungisti ravintolassa ja osoittaa kiinnostusta lusikan käyttämiseen. On edelleen varsin dramaattinen tapaus kun sille päälle sattuu, mutta toisaalta myös mitä hurmaavin sikkarasilmäinen hymytyttö. On selvästi tullut äitiinsä ainakin siinä, että kirjat kiinnostavat enemmän kuin kävelyharjoitukset. Ja se temperamentti, no, se taitaa tulla isän puolelta.
Tein blogiin uuden tunnisteen: taapero. Hei vaan, vauva-aika! Meinasin sanoa, että ei tule ikävä, mutta varmasti joskus vielä tuleekin.






