Helsingin martoista päivää

Siellä ne kuivuu, meidän matot (paitsi pinkki on naapurin – täällä asuu muitakin, joilla on samat agraariset harrastukset).

Muistan, kuinka Tampereella opiskellessani aina vähän dissasin Helsinkiä. Niitä perinteisiä maalaisen ennakkoluuloja, tiedättehän: koppavia ihmisiä ja iso, hahmoton kaupunki. Helsinki oli se pakollinen paha, jonne joskus joutuisi muuttamaan, koska siellä olivat oman alan työt.

Voi, kuinka väärässä olinkaan! Sillä nykyään tykkään tästä kaupungista ihan kympillä. Ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla, yhtä ihania ja kamalia ja hauskoja ja mahdottomia. Eikä koko kaupunkia tarvitsekaan yrittää tuntea kodikseen, kunhan löytää ne omat kulmansa: minun tapauksessani Hakaniemi-Kallio-akselin. Kivaakin se oikeastaan on, että aina on vielä paljon kaupunkia tutkittavana.

Sitä paitsi parhaimmillaan Helsingissä elää ihan maalaiselämää. Sellaista, jossa sunnuntai-iltapäivänä pakataan pyöränkoriin ja -tarakalle pari mattoa, sanko ja pullo mäntysuopaa. Ajetaan Tervasaareen ja annetaan juuriharjan laulaa mattolaiturilla, jossa hengaa sulassa sovussa myös paikallinen kaljoitteleva nuoriso. Ajetaan takaisin kotiin, ripustetaan matot mattotelineelle kuivumaan ja ihaillaan makuuhuoneen ikkunasta kätten jälkeä. (Ja pelätään korkeintaan nanosekunnin ajan, että mitä jos joku kalliolainen narkkari pöllii mun matot. Sen verran on säikystä maalaisesta vielä jäljellä.)