torstai 25. helmikuuta 2016

Isoksi tytöksi kasvattamisesta

Sängystä sain kätevästi uuden neulomisprojektin eli sängynpeiton. Toistaiseksi sen virkaa toimittaa vanha isoäidin neliöistä tehty peitto.

Eräs pienen elämän virstanpylväs saavutettiin pari viikkoa sitten, kun pinnasänky purettiin osiin ja tilalle saatiin isojen tyttöjen sänky. Mulla oli ollut mielessä muutama vaihtoehto: Muuramen Jolla, Niemen tehtaiden retrosänky, Unipuun Jatkopuu ja Avaroomin Ava Kids. Unipuu sattui Tori.fi:ssä vastaan kohtuuhintaisena, hyväkuntoisena ja turvalaidalla varustettuna, joten sen valitsimme.

Elsa on ollut aivan tohkeissaan sekä uudestä sängystä (sinne pääsee itse kiipeämään!), että synttärilahjaksi saaduista muumilakanoista ("Äiti kuka tuo on?" "Tiuhti" "Äiti kuka tuo on" "Öööö... Viuhti?"). Eikä nukkumaanmenokaan ole muuttunut sekoiluksi, kuten pelkäsin, vaan kiltisti tyyppi jää illalla omaan sänkyynsä pötköttämään eikä vaeltele sieltä öisin pois.

Samalla olen miettinyt myös tätä isoksi tytöksi kasvattamista. Eräs ystäväni totesi kerran – mielestäni viisaasti – että hän ei pidä siitä, kun lasta kehutaan kertomalla, kuinka iso poika tai tyttö tämä on. Että pieni saa olla pieni. Silti huomaan itse täysin automaattisesti käyttäväni kyseistä sanaparia kehuessani tai kannustaessani Elsaa. "Istut siinä kuin iso tyttö!" "Sitten kun olet iso tyttö, äiti opettaa sinutkin neulomaan." "Syötpä hienosti, ihan kuin isot tytöt."

Ja sitten seuraavassa lauseessa tietysti kerron lapselle, kuinka hän on "äidin pieni" ja "ihana pikkuinen".  Voihan johdonmukaisuus.

Ehkä kyse on yksinkertaisesti siitä, että monesti se "iso tyttö" on varsin tehokas kannustin. Jo tosi pienestä lapsesta näkee, kuinka silmä kovana hän seuraa isompien lasten touhuja – ne kiinnostavat ihan eri tavalla kuin aikuisten. Päiväkodissa Elsalle on aina erityisen tärkeää, että kotiin lähtiessä kuljetaan  "isojen pihan" poikki, eikä kukaan saa häntä nauramaan niin kuin vanhemmat serkkupojat. Ei kai se silloin ole ihme, jos isona oleminen vaikuttaa varsin siistiltä touhulta.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Älypuhelinvieroitusta: kello, joka herättää!

Herätysääni on kellossa puhelinta tylympi, mutta eipähän toisaalta tule torkutettua turhaan.

En varmasti ole ainoa ihminen, jota on alkanut ahdistaa oma tapa pakkomielle käyttää kännykkää ajanvietteenä: siis se, että luuri kaivetaan automaattisesti esiin jokaisessa tyhjässä hetkessä. Muistan vielä (surullisen) elävästi ajan, jolloin pilkkasin siippaani siitä, että hän ei pystynyt odottamaan metroa ilman puhelintaan. Se oli vuosina ennen omaa älylaitettani – nyt ei tulisi kuuloonkaan, että seisoisin pysäkillä ihan vain tyynesti omissa ajatuksissani. Viime syksynä koimme senkin hetken, että hartaasti odotettu bussi (sunnuntai ja harvat vuorovälit) huristeli pysäkin ohi, kun molemmat miehen kanssa tuijotimme luurejamme. Niin typerää!

Teen välillä pyhiä periaatepäätöksiä esimerkiksi siitä, että alan kännykän räpläämisen sijaan lukea metrossa kirjaa. Mutta ei tarvita kuin yksi unohdus, pokkari jää väärään laukkuun ja taas puhelin kaivetaan esille.

Yhden päätöksen olen kuitenkin saanut toteutuksen tasolle: puhelimella ei enää ole asiaa makuuhuoneeseeni. En halua antaa itselleni sitä mahdollisuutta, että unta odotellessani tai ensimmäisenä aamulla klikkaisin auki Facebookin. Pyrin rauhoittamaan myös viimeisen tunnin ennen nukkumaanmenoa kaikilta älylaitteilta, sillä huomaan selvästi, että kirkkaiden ruutujen tuijottaminen vaikeuttaa nukahtamistani.

Koska puhelin oli toimittanut myös herätyskellon virkaa, esitin siipalle joululahjatoiveen: vanha kunnon vekkari, mutta sellainen joka on a) nätti ja b) äänetön (en pysty nukkumaan minkään tikittävän asian läsnäollessa). Tällainen Braunin digitaalikello on joulusta asti nököttänyt yöpöydälläni. Vieroituksen ensimmäinen askel otettu.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Helpoista helpoimmat palmikkolapaset


Montakohan vuotta on mennyt siitä, että olen neulonut lapasia jollain muulla tyylillä kuin helmineuleella, raidoilla tai suosikki-pintaneuleellani? Nyt sain yhden hyvän vaihtoehdon lisää repertuaariini, kun innostuin tämän kalastajaneuleen helpoista palmikoista. Mä en ole palmikoiden neulomista kauheasti harrastanut – se on vain aina jotenkin tuntunut liian työläältä – mutta kolmen silmukan minipalmikot eivät vaatineet apupuikkoa tai muutakaan kikkailua. Kämmenpuolelle neuloin ihan vain sileää ja lankana oli Novitan Nalle, kuinkas muutenkaan.

Silmukoita olisi ehkä saanut olla vähän normaalimäärää (48 s) enemmän, koska palmikot vetivät neulosta kasaan, mutta toisaalta tykkään siitä, että lapaset ovat napakasti istuvat. Nämä tulivat vaihteeksi omaan käyttöön. Siistimmille edustuslapasille alkoikin olla tarvetta lumi- ja hiekkalaatikkohommissa nuhjaantuneiden tilalle.