180 senttiä luksusta

Tummanharmaa vohvelikankainen päiväpeitto löytyi Annon valikoimista. Tyynyt ovat itse tehtyjä ja matot mummun kutomia.

Näin jälkikäteen hämmästyttää, kuinka pitkään selvisimme lapsiperhearjesta 140 senttiä leveällä parisängyllä. Vaikka esikoinen oli jo pitkään vaeltanut epäsäännöllisen säännöllisesti aamuyöstä väliimme nukkumaan, niin me vain sinnittelimme – ja heräsimme aamuyöstä lapsen varpaat tyynyllämme, 30-senttiseltä kaistaleelta sängyn reunalta.

Joskus keväällä sitten havahduin, että tähän täytyy tulla muutos – etenkin, kun niitä pieniä sänkyyn kömpijöitä kohta on kaksi. Siispä päivitimme sänkymme kerralla 180 senttiä leveäksi, ja ah, mitä luksusta se on ollut. Viikonloppuaamuina on ihanaa köllötellä porukalla sängyssä, kun esikoisen lisäksi mukaan mahtuu myös virnistelevä vauvanpullukka.

Sängyn runko on Ikean Nordli, jonka simppeli ja ajaton muotokieli miellytti. Samalla saimme sängyn alalaatikoista reilusti säilytystilaa vauvan vaatteille ja varusteille, joille ei muuten olisi ollutkaan mitään paikkaa. Patjan suhteen olin puhdas blogimainonnan uhri: jokunen vuosi sitten useampikin bloggaaja hehkutti porilaisen Villa & Peite -nimisen yrityksen kotimaisia futon-patjoja, ja sellaisen mekin ostimme. Satsaus kannatti, sillä olemme nukkuneet jämäkällä patjalla oikein mainiosti.

Ja mikäs tässä on nukkuessa, kun Leo-vauvakin on ainakin toistaiseksi jatkanut hyviä uniaan. Aika usein selviämme yhdellä yöheräämisellä, vaikka ikää hepulla on vasta kaksi kuukautta. Se on luksusta jos mikä.

Seeprakuosin salafani ja uudelleen verhoillut 401-nojatuolit

Kun lapseni kysyy minulta, mikä on lempivärini, vastaan yleensä, että harmaa – joka nelivuotiaan mielestä tietty on täysin käsittämätön valinta. En kovin hevillä pukisi ylleni minkäänlaista eläinkuosia, ja vaatekaappini valikoima muuttuu vuosi vuodelta hillitymmäksi (eli suomeksi sanottuna tylsemmäksi).

Siihen nähden meidän uusi sisustusratkaisu voikin vaikuttaa suorastaan villiltä. Jostain syystä olen nimittäin aina salaa fanittanut Artekin klassista seeprakuosia ja joskus leikitellyt ajatuksella, että verhoilisimme sillä uudelleen siipan isovanhempien vanhat 401-nojatuolit.

Kesällä kävimme sattumalta Fiskarsissa Kesäkoti-näyttelyssä, jonka yksi huone oli sisustettu retro-Artekilla. Mukana oli myös nojatuoli tällä kankaalla. Heitin ajatuksen verhoilusta siipalle, joka innostui välittömästi.

Ihan meidän kotikulmilta löytyi Artekiin erikoistunut verhoomo, SK-styling, joka hoiti homman ammattitaitoisesti parissa viikossa. Viime viikolla tuolit muuttivat takaisin kotiin. Vähän etukäteen jännitin, ovatko ne sittenkin jotenkin liikaa, mutta ei yhtään! Rakastan! Nyt sitten vain jännittämään, kuinka tuolien käy, kun tuo pienempi napero tulee kriittiseen tahmatassuikään.

Samaan syssyyn myös vanha tv-taso vaihdettiin uuteen ja sirompaan, joka löytyi Lundian mallistosta. Pakko tosin antaa vähän risuja Lundialle – ihan käsittämätöntä, että tämän hintaluokan (=kallis) huonekalu tulee kotiin osissa, joihin muun muassa olisi pitänyt itse porata reiät jalkojen kiinnitystä varten. Onneksi yhdellä puhelulla ja pienellä reklamoinnilla lähettivät kotiin asentajan, joka kokosi tason puolessa tunnissa.

(Pyrin luonnollisesti siivoamaan kuvasta pois kaikki vauva-arjen merkit – mutta niin vain tv:n ruudusta heijastuu sohvalla lojuva imetystyyny...)

Formakami JH5 = valaisin paikallaan

On hassua, miten sitä kotonaan tottuu tietynlaisiin epäkäytännöllisyyksiin. Meillä esimerkiksi olkkarin kattovalaisin oli alusta asti väärällä paikalla – ei suoraan sohvapöydän yläpuolella vaan reilut puoli metriä sivussa niin, että siihen jatkuvasti joku iski päänsä. Silti asialle ei vaan saatu tehtyä mitään, koska sitä yksinkertaisesti alkoi pitää jotenkin tähän asuntoon kuuluvana ominaisuutena.

Ja sitten tietysti kävi niin, että kun mun suurella vaivalla kokoamaani Norm 69 -varjostinta oli tarpeeksi kauan muksittu, se ei enää pysynyt katossa suorassa. Ja samalla kuuma lamppu poltti valaisimen keskiosaan ruman tumman läiskän.

Valaisimen oli siis aika mennä, ja samalla tilattiin vihdoin sähkömies fiksaamaan lampun paikka fiksummaksi, siihen sohvapöydän yläpuolelle. Olin jostain sisustuslehdestä bongannut &Traditionin Formakami JH5 -valaisimen, jota myy Finnish Design Shop. Klassiset riisipaperivarjostimet on musta aina olleet superkauniita, ja tämä oli tyylikäs sovellus niistä (eikä disainiksi toivottoman kalliskaan).

Siinä se on nyt killunut parin kuukauden ajan, ja kovasti olen tykännyt. Eikä toistaiseksi olla jouduttu törmäyskurssillekaan.

Elämän merkkejä (ja pieni sohva parvekkeelle)

Uuden sohvan lisäksi parvekkeen sisustukseen kuuluu Hayn Don't Leave Me -pikkupöytä, kukkahyllyn virkaa toimittava vanha cd-hylly ja Etolasta ostettu muovimatto. Äiti valitsi pelargoniat, nelivuotias henkilökohtaisen amppelimansikkansa. 

Jospa sitä taas kaivaisi tämän blogin naftaliinista? Näitä suunnittelemattomia taukoja näyttää nyt tulevan – hui, miten pitkäksi tämäkin venyi – mutta se ei johdu siitä, etteikö olisi halua kirjoittaa. Aloittaminen ja ennen kaikkea kuvien ottaminen arkihulinan keskellä vain tuppaa olemaan välillä ylitsepääsemätöntä.

Mutta nyt aikaa taas on, ainakin tovin. Mulla alkoi nimittäin viime viikolla vähän pidempi vapaa, sellainen äitiys-alkuinen. Heinäkuussa meidän perhe kasvaa pikkuveljellä, jos kaikki hyvin menee. Siihen asti yritän sopivassa suhteessa lepäillä ja lyhentää tehtävälistaa, jolta toistaiseksi on suoritettu muun muassa pedikyyri ja vauvanvaatteiden pesu, edessä vielä muun muassa vaunujen hankinta ja paperivalokuvien teettäminen noin viiden vuoden arkistoista (huh).

Raskaus on ollut onneksi aika helppo ja vaivaton, jumppakortinkin laitoin tauolle vasta kesäkuun alusta. Toki tuleva kahden lapsen arki vähän jännittää, mutta lasken sen varaan, että tämä neljän ja puolen vuoden ikäero (ja esikoisen jääminen päiväkotiin osaksi viikkoa) auttaa ainakin jonkin verran. Ja luin jostain, että isosisko-pikkuveli-yhdistelmä olisi sisaruksista kaikkein vähiten riitaisa – hah, toivotaan todella niin!

Pesänrakennusvietti on herännyt ainakin sen verran, että kotona on kevään aikana ollut kaikenlaista pientä sisustusprojektia. Esiteltäköön niistä ensimmäisenä parveke.

Meidän kapea ja lasittamaton parveke on ollut aina vähän alihyödynnetty. Tähän asti siellä on ollut pari roskalavalta dyykattua tuolia, joilla on kyllä juotu satunnaiset aamukahvit mutta jotka eivät suoranaisesti ole kutsuneet hengailuun. Arvoin pitkään, olisiko parvekkeelle parempi hankkia pieni ruokaryhmä vai sohva. Lopulta asian ratkaisi se, että törmäsin Jotexin valikoimissa superkivaan Menton-pikkusohvaan, joka mitoiltaan oli meidän parvekkeelle just passeli. Ja tyylikin sopii hyvin 1950-luvun talon henkeen ja muun kodin sisustukseen.

Ompelin sohvalle vielä muutaman tyynyn Eurokankaasta ostetusta, kosteutta kestävästä kankaasta. Ja kyllä, nyt parvekkeella on tullut hengailtua ihan eri tavalla kuin ennen. Erityisen kiva paikka se on iltaisin, kun päivän pahin paahde on mennyt.

Loppukesästä tuohon nurkkaan pitäisi mahduttaa vielä parvekevaunut. Jännää!

Kaikki menee hyvin

Vähän alkoi naurattaa, kun tänään mallailin seinälle tätä uutta taulua. Ostin printin Kööpenhaminan Stillebenistä taannoisella syysreissulla. Sille ei löytynyt tavan kaupoista sopivankokoisia kehyksiä, joten päädyin tilaamaan ne netistä. Tällä viikolla tuli viesti, että paketti on saapunut – mutta jonkin kämmäyksen seurauksena Postin pisteeseen Viikkiin viiden kilometrin päähän. Aikani asiakaspalvelun kanssa säädettyäni päädyin siihen, että pakettia on turha yrittää siirrättää lähemmäs  ja helpoimmalla pääsen, kun vain haen sen. Mutta kyllä ketutti.

No, tänään aamuna lähdin sitten pyöräilemään Viikkiin metsäreittiä pitkin. Aurinko paistoi, ruoho oli kuurassa, puut välkkyi keltaisina, ilma oli raikas. Paketti löytyi, kehykset olivat just hyvät. Takaisin polkiessani huomasin, että naapuritalon pihassa oli kaadettu marjapensaita. Kävin nappaamassa risukasasta itselleni muutaman marjaoksan.

Ketutuksen sijaan sain täydellisen aamulenkin ja palan syksyä kotiin. Että miten se nyt menikään: things will work out.

Sukista nyysitty lapasidea

Aloitin nämä lapaset juhannuksen mökkireissulla, välityönä paremman neulomisen puutteessa. Idean niihin nappasin kaverin villasukkien varresta: neuloin kämmenselän puolella aina neljä kerrosta 2 o, 2 n -joustinta, sen jälkeen yhden kerroksen nurjaa. Kämmenpuolen neuloin kokonaan sileää. Ihan hauskat näistä tuli, ja tokihan mustille lapasille on aina käyttöä. Lankana 7 veljestä, kuinkas muutenkaan.

Tänään olisi tarkoitus suunnata Habitareen vähän sisustusinspistä imemään. Siellä käyneet ovat kehuneet, että messut ovat parhaat vuosikausiin. Ainakin ennakkokuvat Annon uudesta mallistosta ovat uponneet meikäläiseen, ja ylipäänsä syksyn sisustustrendit vihreän, puun ja kullan sävyineen tuntuvat virkistäviltä kaiken sen skandinaavisen vaaleuden ja mustavalkoisuuden jälkeen. Huomaan fiilisteleväni jopa kuvia Hakolan samettisohvista. Onneksi ei juuri nyt ole isoille hankinnoille tarvetta – luoja tietää, millaiseen buduaarityyliin tässä trendien huumassa päädyttäisiin...

Kuinka onnellinen saa olla uudesta keittiöstä?

Keskelle huonetta – siihen, missä aiemmin oli seinä – tuli leveä niemeke tuomaan lisää lasku- ja säilytystilaa.

Lomat on lomailtu, arki alkoi jo viime viikolla – mutta pykälän parempi arki kyllä. Meillä nimittäin on uusi, ihana keittiö, jota jaksan yhä pari viikkoa rempan loppumisen jälkeen fiilistellä.

Lähtötilannehan oli se, että keittiössä oli Ikean alakaapit ja alkuperäiset yläkaapit, jotka ulottuivat kattoon asti. Kaapisto oli vain yhdellä seinällä, sillä keittiö yhdistettiin tänne muuttaessamme vanhasta pikkukeittiöstä ja viereisestä huoneesta. Laskutilaa oli niukasti, säilytystilaa samoin. Kaikki vanha sai mennä.

Toiveena oli vaalea, suht ajaton ja simppeli keittiö. Se löytyi kotimaisen Helnon valikoimista, ja mallisto on nimeltään Tapiola. Pidin näissä kaapistoissa siitä, että niissä on meidän talon rakennusaikaan sopivaa 1950-luvun henkeä, mutta silti kyseessä ei ole varsinainen retrokeittiö.

Koska kalusteet olivat aika simppelit, halusin välitilaan jotain pientä jujua. Olin ihaillut netissä ja sisustuslehdissä kuvia kalanruotolaatoituksesta, jollainen löytyi muun muassa Laura Loves -blogia aikanaan pitäneen Laura Frimanin keittiöstä. Tunnen Lauran työni kautta, ja lähetin hänelle viestiä kysyäkseni, millä laatoilla heidän välitilansa oli tehty. Lauralta löytyi sattumoisin rautakaupan kuitti, josta selvisi laatan nimi: OLO EB Blanco Brillo. Me kopioimme idean ja tilasimme tismalleen samat 7,5 x 15 cm:n laatat, ja hyvä tuli.

Saa nähdä, onko kalanruotokuvio niitä juttuja, jotka jossain vaiheessa näyttävät liikaa vuodelta 2017. Uskoisin kuitenkin, ettei klassiseen kuvioon heti kyllästy.

Rempasta selvittiin pienistä aikatauluviivästyksistä huolimatta aika hyvin, ja lopputulokseen olen enemmän kuin tyytyväinen. Nyt ovat tavarat järkevillä paikoilla ja laskutilaa tuplasti entiseen. Ja ennen kaikkea: onhan se nätti! Ainut ongelma on, että tämän pränikän ihanuuden rinnalla vanhat tavarat näyttävät auttamatta nuhjuisilta...

Siirsin uhkarohkeasti taannoin ostamani kirppismaton ruokapöydän alle. Yhtä riskaabeli valinta saattoi olla tämä koivupuinen taso. Mutta estetiikka edellä, edes joskus!

Tilan tuntu onneksi säilyi keittössä, ja ruokapöytä sopii hyvin vanhalle paikalleen.

Aah, rakastan noita isoja vetolaatikoita!

Makkarin räsymatto siirtyi keittiöön, ainakin toistaiseksi.

Ties-kuinka-mones tyyny helmineuleella

Lankalaatikkooni oli sattumalta kertynyt monta kerää Dropsin paksua Eskimo-villalankaa (muun muassa Elsan sängynpeiton peruja), ja sille piti tietysti keksiä jotain käyttöä. Tyynyhulluus iski jälleen, ja tikkusin langasta helppona välityönä raitatyynyn 1 o, 1 n -helmineuleella. Koska meidän asuntoon ei tooodellakaan kaivata lisää tyynyjä, tämän yksilön lahjoitin pikkusiskon kotiin.

En tiedä, mikä noissa tyynyissä on – tuntuu, että viime vuosina noin 80 prosenttia mun käsityöideoistani on liittynyt tyynyihin. Ehkä tykkään siitä, että ne tulevat nopeasti valmiiksi mutta eivät silti ole mitään ihan pikkutöitä. Tyynyissä ei myöskään tarvitse laskea ja kytätä levennys- tai kavennuskerroksia vaan saa vain fiilistellä väriyhdistelmiä ja päästellä eteenpäin valitsemaansa kuviota. Mun käsitöiden pitäisi näet aina mahdollistaa myös telkkarin katselu, eli mieluiten teen töitä, joissa koko ajan ei tarvitse olla niin tarkkana.

Lähiviikkoina toivottavasti onkin taas enemmän aikaa sekä kässä- että kirppisprojekteille – huomenna näet alkaa LOMA! Meidän kesän talonvuokrausprojektit kaveriporukalla jatkuvat, tällä kertaa lähdetään Italiaan Como-järvelle. Sitä ennen vietetään Elsan kanssa viikko Seinäjoella keittiöremonttia paossa ja käydään myös vähän fiilistelemässä Ultra Brata Provinssissa. Ah!

Kympin matto (ja radiohiljaisuuden rikkominen)

Kevättalvi meni täysin suunnittelemattomalla blogitauolla. Oli pimeää, tein lähinnä tylsiä käsitöitä, en jaksanut kuvata ja sitten taas kirjoittamisen kynnys kasvoi, kun tuntui, että pitäisi jotenkin selitellä tätä radiohiljaisuutta. Mutta sen kummemmitta selityksittä: täällä ollaan taas, ja toivottavasti pysytäänkin vähän useammin.

Kirppislöytöjä on onneksi tullut tehtyä, jos kässärintamalla onkin ollut hiljaista. Keittiöön löytyi kympillä uusi matto SPR:n kirppikseltä pääsiäisen Pohjanmaan-reissulla. Pesula maksoi muutaman kympin lisää, mutta silti varsin kohtuulliset kokonaiskustannukset. Tällainen inkatyyli (tai mikälie) viehättää silmää nyt kovasti.

Pesula muuten on sellainen palvelu, jonka hinnoittelusta mulla ei ole mitään hajua. Olin varautunut maksamaan mitä tahansa kahdenkympin ja kahdensadan väliltä, joten 43 euroa ison maton pesusta tuntui varsin kohtuulliselta.

Maton loppusijoituspaikka tulee vielä muuttumaan, sillä meillä on suunnitelmissa keittiöremontti. Helnolta on jo piirrokset 1950-luvun henkeen sopivasta Tapiola-keittiöstä, ja nyt pitäisi alkaa sumplia aikatauluja remppafirman kanssa.

Me ei tehty keittiölle juuri mitään aikanaan muuttaessamme, vaihdettiin vain alakaappien etuovet ja kaikki vetimet. Nykyisellään keittiö on vähän sellainen epämääräinen ja epäkäytännöllinen sillisalaatti: alkuperäiset yläkaapit, Ikean alakaapit, liian vähän laskutilaa, liian pieni tiskikone. Vaikka se tuntuukin kamalalta synniltä, alkuperäiset yläkaapit saavat nyt lähteä. Kattoon asti nousevat kaapit tuntuvat tässä tilassa kaatuvan päälle, eivätkä ne myöskään ole erityisen käytännölliset. Haaveena on tyyliltään yhtenäinen, klassinen ja käytännöllinen keittiö. Kaadetun seinän kohdalle (meidän keittiö on yhdistetty kahdesta pienemmästä huoneesta) tulee niemeke, joka toivon mukaan ratkaisee laskutilaongelmia.

Ja niemekkeen tieltä uusi matto saakin sitten siirtyä keittiön pöydän alle. Uhkarohkea ratkaisu lapsiperheessä, tiedän! Mutta kympin maton kohdalla ajatus mustikkapuurotahroista ei tunnu ihan niin riskaabelilta.

Cosy kotiutui olkkariin

Tämän postauksen olisi melkein voinut järjestää kuva-arvoituksen muodossa: bongaa kuvasta jotain uutta! Ihan jokainen ei meinaan huomaa, että meillä on uusi sohva – siro ja simppeli harmaa sohva kun vain vaihtui toiseen siroon ja simppeliin.

Ikean vanha, päällisillä ja jaloilla tuunattu Klippan oli palvellut kunnialla monta vuotta, mutta auttamatta se alkoi käydä vähän pieneksi ja nuhjuiseksi. Uusi sohvakin oli heti mielessä. Hakolan Cosya olen ihaillut pitkään niin messuilla kuin blogeissakin, ja lämmittäähän se pohojalaassydäntäni voida kannattaa jurvalaista käsityötä. Erityisplussa kokonaan irrotettavista päällisistä, tälle ominaisuudelle todennäköisesti tulee vielä käyttöä.

Oikeastaan olohuoneen sisustuksen kanssa taisi käydä klassinen dominoilmiö: uutta peiliä seurasi kello, kelloa taulu, taulua matto, mattoa liinavaatekaappi, liinavaatekaappia sohva... Muutoslistalla seuraavana on möhkälemäinen tv-taso, jolle sievän seuraajan löytäminen onkin sitten vähän kinkkisempi juttu.

Uuden sohvan myötä menetin myös yhden valttikorttini "en ole koskaan" -pelissä, nimittäin "en ole koskaan ostanut sohvaa". Klippan oli siipalla jo ennen minun aikaani, ja sinkkuvuosieni sohva taas oli tädiltä peritty ruskea 1970-luvun samettisohva, joka blogin alkuaikoina taisi kuvissa joskus vilahtaakin. Rest in peace, missä ikinä matkaatkin!

Cosy on pysynyt siistinä ja kuosissaan ainakin ensimmäisen kuukauden käytössä. Ja onpahan taas itselläkin suurempi motivaatio patistaa yhtä pientä tahmatassua käsipesulle ruokailun jälkeen...

Taiteilua kaksivuotiaan kanssa

Mikä upea värien käyttö! Mikä jäntevä sommittelu!

Tiedättekö, mikä on musta yksi liikuttavimmista asioista joulussa? Se, kuinka meidän äiti yhä joka vuosi kaivaa kaappien kätköistä pussillisen mun ja sisarusten lapsuuden jouluaskarteluja. Ja sitten vessan oveen ripustetaan se sama, mun ala-asteella tekemä sysiruma oranssinaamainen tonttu. Tuntuu jotenkin tosi hyvältä ajatella, että tärkeintä joulussa ei ole esteettinen elämys vaan tunnearvo ja yhteiset muistot (ja ehkä vähän se yhteinen vitsikin siitä karmeasta tontusta.)

Mä olin lapsena kova piirtämään, ja muistan, miten tärkeältä ja hyvältä se tuntui, kun aikuiset kehui mun tuherruksia. Osittain sen rohkaisemana piirsinkin paljon ja kehityin siinä aika hyväksi, varmasti yhtä paljon ahkeran harjoittelun kuin minkään synnynnäisen lahjakkuuden takia. Toivon, että osaan olla myös omalle lapselleni sellainen äiti, joka nielaisee niuhot esteettiset standardinsa ja asettelee ylpeänä esille kreiseimmätkin vessapaperirulla-askartelut.

Tänään aamulla me harrastettiin Elsan kanssa taiteilua yhteisvoimin. Havahduin taannoin kavereilla kyläillessä siihen, että kas, lapsihan osaa maalata vesiväreillä (kiitos, päiväkoti!). Tänään otin esiin vanhat peitevärini, joilla eräs ikiliikkuja jaksoi läträtä keskittyneesti yli tunnin. Lopputuloksesta leikkasin syksyn kunniaksi pisaranmuotoisia paloja, joilla koristeltiin ulko-ovi.

Ehkä hänestä isona tulee taiteilija, kuten äidistään piti.

Sisustusmyyjäisistä ostetussa naulakossa roikkuvat Elsan ulkovaatteet. Pupu on Titimadamin tuotantoa ja ostettu taannoin Itiksestä lastenvaatteiden pop up -kaupasta.

P.S. Eteiskuvien myötä pitää välittää kiitokset Pohjanmaalle kaverini äidille, joka oli täältä blogista lukenut mun rakkaudestani mustia Majuri-henkareita kohtaan. Heillä niitä oli ylimääräisinä, ja taannoin sain muutaman mukaani – iso kiitos vielä, nyt on meidän takkisäilytys hyvällä tolalla!

Liinavaatekaappi olkkarin nurkkaan

Kaapin päälle on rakenneltu jos jonkinmoisia asetelmia, ja projekti elää edelleen.

Kesällä tuli piiitkästä aikaa tehtyä suuremman kokoluokan kirppislöytö. Kun siippa ja Elsa olivat kaksistaan mökillä, mulla oli aikaa tehdä pari täsmäiskua Itä-Helsingin kirppiksille. Puotinharjun Fidassa odotti nätti ja hyväkuntoinen liinavaatekaappi, ei ihan ilmainen muttei törkyisen kalliskaan, ja se oli siinä.

Kaappi pääsi olohuoneen nurkkaan, tumman BoConceptin senkin tilalle. Senkki oli meillä jo Kallion kodissa, jonka mittasuhteisiin se sopikin hyvin, mutta tänne se oli aina tuntunut turhan massiiviselta. Kaipasin jotain vähän sirompaa ja viiskytlukulaisempaa, ja kiitos Tori.fi:n, vanhastakin päästiin eroon.

Uusi kaappi palvelee juuri siinä tarkoituksessa, johon se on suunniteltukin, eli liinavaatekaappina. Tosin luulen, että 1950-luvulla sen sisus on näyttänyt aika erilaiselta: nyt ei ole siistejä mankeloituja  (tai vähintään silitettyjä) liinavaaterivejä vaan epämääräisille rullille suoraan pyykkitelineeltä käärittyjä lakanoita. Tämä on niitä huushollausjuttuja, joihin mulla ei vain riitä paukkuja. Ryttyyn ne menee sängyssä kuitenkin, joten miksi nähdä vaivaa? (Okei, se siistinnäköinen kaappi. MUTTA JOHONKIN ON RAJA VEDETTÄVÄ.)

Silitetäänkö teillä lakanoita?

Loma kännykkäräpsyinä

Elämäni ensimmäinen virallinen kesäloma äitinä vetelee viimeisiään. Mietin etukäteen, tuntuuko loma lapsen kanssa kuluvan aiempaa hitaammin vai nopeammin. Vastaus: se hujahti käsistä, vaikka paljon ehdittiinkin. Arki kaksivuotiaan kanssa on sellaista säpinää, että raukean vellovaan lomamoodiin en varsinaisesti päässyt. Mutta ei sellaiselle juuri nyt ollut tarvettakaan.

Kaivelin kännykkää ja etsin sieltä muutaman kuvan, jotka aika hyvin summasivat, mitä meidän lomalla tehtiin. No ainakin...

Reissattiin. Hyväksi havaittu "vuokratalo kaveriporukalla" -konsepti osoitti jälleen nerokkuutensa. Tällä kertaa Airbnb-kohteena oli Espanjan Costa Brava: aurinkoa, cavaa, jäätelöä ja ysärihittejä auringon laskiessa. Ja uima-altaassa eräs metrinmittainen, joka oli vähän turhankin vakuuttunut omista sukellustaidoistaan.

Espanjasta jatkettiin mökille Saimaalle ja sieltä täyshoitoon isun ja papan luo Seinäjoelle. Asuntomessuillakin kävin, sieltä en näköjään ottanut ainuttakaan kuvaa, mutta yllätyin aidosti, miten paljon omaan tyyliin sopivia ideoita messuilta löytyi (kohteista Kotola ja Markki olivat mun ykköset). Ja vanhojen koulukavereiden huusholleja oli hauska stalkata, tietty!

Poimittiin marjoja. Mökkireissuilta pakastin monta rasiaa mustikoita ja mustaherukoita. Herttoniemen hyviin puoliin taas kuuluvat mahtavat vadelma-apajat, joita varten ei tarvitse lähteä omaa pihaa kauemmas.

Kuvassa esiintyvää marjaa en poiminut, älkää pelätkö: siitä otin kuvan, koska yritin selvittää, mahtaako laji olla myrkyllinen. Pensas kun kasvaa aivan meidän pihan vattupuskien vieressä, ja olin huolissani, että kaksivuotiaan marjastajan poimimismania ulottuu siihenkin. Selvitys jäi kesken – tunnistaako joku?

Kokattiin helppoa lomaruokaa. Pastaa, perunaa, grillisapuskaa – kesä ei suoranaisesti ollut kulinarististen kokeilujen kulta-aikaa. Yksi uusista suosikkiresepteistä oli tämä Safkaa-kirjan tuoretomaattipasta. Lihaa tuli syötyä liikaa, kuten lomalla usein, ja sen suhteen aionkin nyt palata ruotuun. Jos vaikka joskus sattuisin osumaan lähimarkettiin nyhtökaura-aikaan...

Sisustettiin ja kirppisteltiin. Olkkarin mattohankinnan lisäksi harkitsin esimerkiksi, pitäisikö ostaa kirppikseltä värikäs vanha ryijy ja tehdä siitä matto makkariin. Lopulta päätin armahtaa siippaa, joka ei näitä kansallisromanttisia retrokokeiluja aina niin kauheasti arvosta.

Lomailtiin vähän Helsingissäkin. Tämä viimeinen lomaviikko me vietettiin Elsan kanssa kotona. Käytiin Haltian luontokeskuksessa Nuuksiossa (hyvä ravintola ja kaunis näyttely, joka tosin toimisi vähän paremmin isomman lapsen kanssa) ja Korkeasaaressa (kohokohtina kilpikonna, trampoliini ja päärynäjätski), ja loppuaika treenailtiin vaipattomuutta kotikulmilla.

Vähän hummailtiinkin. Enää ei festaroida koko kesää, kuten PMMP joskus lauloi, mutta vähän silti. Flow veti pinnat kotiin, jotenkin tänä vuonna vielä enemmän kuin aikoihin, vaikka mitään ylimaallista keikkakokemusta ei tullutkaan (Paperi T ja Chvrches toimivat parhaiten). Mutta fiilis oli leppoisa ja seura parasta, skumppa nousi päähän juuri sopivasti, lämmintä vaatetta oli tarpeeksi ja järjestelyt toimivat. Kun yöllä pyöräilin kotiin (lastenistuin helpottaa muuten huomattavasti oman fillarin löytymistä pyöräparkista), oli tunnelma kepeän onnellinen.

Nyt tämä äiti onkin sitten vähän väsynyt. Napero aloittaa huomenna päiväkodissa uudessa isompien lasten ryhmässä, ja se taitaa jännittää meitä kaikkia. Olen aika helpottunut, kun ensi viikko on ohi.

Onneksi arjen ystävä mussa saa myös kummallisia kiksejä tuttuihin rutiineihin palaamisesta. Ai mikä loma, oliko sellainenkin?

Uusi taulu ja kesän tehtävälista

Peili, kello ja taulu – mitä sanoo raati, jokohan tämä asetelma olisi valmis?

Kuinka moni alkaa kyllästyä näkemään kuvia tästä samasta seinästä? Noh, telkkariseinän sisustus joka tapauksessa on taas edennyt – Kuvataideakatemian kevätnäyttelystä ostimme pienen taulun Tiitus Petäjäniemeltä, jolta meidän kotona on jo ennestään pari muutakin teosta. Taulun nimi on Reitti, ja se tuo sopivasti väriä muuten aika hillittyyn olkkariin.

Kirppiksillä olen pitänyt silmäni auki etenkin käsin tehdyltä näyttävän, rosoisen keramiikan varalta. Tämä pieni ruukku löytyi Seinäjoen SPR:ltä – olisiko kustantanut euron.

Olen ollut viime aikoina pitkästä aikaa kunnon sisustusinspiraation vallassa. Pieniä ja isoja hankintoja on tehty, ja seuraaviakin projekteja on jo mielessä. Niistä lisää myöhemmin, kunhan tulevat valmiiksi.

Muutenkin kotona on ollut erityisen ihana olla. Herttoniemi näyttää kesällä kauneimmat puolensa, ja maisema meidän takapihalle on suorastaan terapeuttisen vihreä. Vaillinaisista puutarhurintaidoistani huolimatta olen saanut parvekekukat kukoistamaan, ja tulen jatkuvasti onnelliseksi pelargonioistani, petunioistani ja lobelioistani (meniköhän oikein?).

Meidän parvekkeella ei noudateta tyylikkäitä värikoordinaatiota: sävyt ovat suloisesti sekaisin, mitä nyt lähikaupassa on sattunut olemaan tarjolla.

Välillä tuntuu, että koko alkukesä on ihan varkain huvennut jonnekin. Mutta kun pysähtyy miettimään, huomaa onneksi, että monia kivoja juttujakin on jo ehditty tehdä. Jos joku kaipaa vinkkejä, mitä puuhata kesäisessä Helsingissä, tässä mun to do -listaani.

Toistaiseksi suoritettu jo:

• Rantapäivä Kivinokassa. Jos et koskaan ole nähnyt söpöjä kesämajoja ja maistanut kahvilan munkkeja, on jo aika!
• Päiväretki hiljattain avattuun Vallisaareen. Hurjan kauniit maisemat ja hyvät piknikpaikat.
• Teurastamon perjantai-illan musameiningit. Mainioita ruokapaikkoja, livemusaa ja rentoa hengailua, joka onnistuu lapsenkin kanssa.
• Auringonotto Mustikkamaan kallioilla. Tätä sain harrastaa tänään ylhäisessä yksinäisyydessäni, kun siippa ja Elsa ovat mökillä. Ah!
• Pyöräretket naperon kanssa: Viikin lehmälaitumet, Roihuvuoren Rio-kahvila ja lähiseudun leikkipuistot ovat meidän vakikohteita.
• Uusissa ravintoloissa käyminen. Holiday ja BasBas on koettu ja hyviksi havaittu. Seuraavaksi houkuttelisi Vinkkeli.

Vielä tekemättä ainakin:

• Retki Ihana-kahvilaan uutta Isoisänsiltaa pitkin.
• Elsan vieminen Korkeasaareen ja Lintsille – niin jännää, kun tyyppi oikeasti jo tajuaa innostua niistä!
• Hernesaarenrannan Löyly-saunan testaaminen. Koska onhan se nyt nähtävä.
• Nostalgialounas ravintola Pyysaaressa: joskus lehtipihvi tai nakit ja muusi on parasta, mitä on.
• Pussikaljoittelu. Rannalla, kalliolla, ihan missä vaan.

Perjantaina alkaa vihdoin mullakin kesäloma, ja sitten on edessä tiukka reissuputki Espanja-Savonlinna-Seinäjoki. Raporttia seuraa matkan varrelta, jos suinkin ehdin. Siihen asti hyvää kesää!

Kappas vaan, minttu!

Herttoniemi-julista Mapifulista, toinen taulu kaksivuotiaan kotitaiteilijan.

Toinen pastelliväri, joka taannoin hehkuttamani vanhan roosan lisäksi on viime vuosina alkanut miellyttää silmääni, on mintunvihreä. Se tuntuu samalla kertaa lempeältä ja raikkaalta väriltä, joka näyttää erityisen kivalta mustan ja puunsävyjen kanssa.

Ajatus mintulla maustetusta sisustuksesta on silti vaatinut vähän sulattelua: vasta nyt kotiimme tuli ensimmäinen ripaus haaleaa pastellinvihreää, kun päätin maalata toisen muinoin roskalavalta dyykkamistani tuoleista spraymaalilla mintunvihreäksi.  Tuolin pinta oli mennyt ruman läikikkääksi, ja se oli viime vuodet majaillut vain vintillä. Nyt se pääsi makkarin ovensuuta piristämään.

Tämä oli mulle ensimmäinen kokeilu spraymaalien kanssa, ja tykkäsin! (Okei, ehkä joskus 1990-luvulla olen suhannut spraymaalilla mummopyöräni oranssiksi, mutta siitä kokemuksesta ei ole kauheasti muistikuvia). Pari valumajälkeä sain aikaiseksi, kun taisin spreijata liian läheltä ja paksusti, mutta muuten lopputuloksesta tuli siisti. Ihan passeli väline tällaisiin pieniin projekteihin.

Neulottu raitatyyny (mukana kuvausassistentti)

"Äiti mitä sä teket? Mitä sä teket? Minäkin otan kuvia!"

Neuloin jämälangoista tällaisen tyynynpäällisen vanhan ja kulahtaneen tilalle. Vuorottelin pysty- ja vaakaraitoja fiilispohjalta, vähän samassa hengessä kuin tässä tyynyssä joskus muinoin. Lankoina oli ainakin oranssien sohvatyynyjen, tummansinisen villatakin ja harmaan jättineuleen ylijäämää. Toiselle puolelle ompelin tukevaa harmaata kangasta, jota puolestaan oli jäänyt taannoisista kulmasta kulmaan -tyynyistä. Ai että mä nautin, vaikka lanka- ja kangasvarastoista hävisikin tällä konstilla ehkä noin promille.

Kuvia ottaessani mukaan pyrki innokas kaksivuotias assistentti. Hän oli eilisiltana myös "ompeluapulaisena" eli istui sylissäni, kun hurruuttelin tyynyn reunoja siksakilla. Kaikkein mielenkiintoisin oli tietenkin neulatyyny: ai että sitä olisi ollut kiva hypistellä, mutta kun kurja äiti kielsi!

"Se on minun tyyny! Minun!"

Mä niin toivon, että Elsakin isompana innostuu kässähommista. On supersympaattinen ajatus, että me joku ilta istuttaisiin yhdessä tällä samalla sohvalla, näpräilemässä omia projektejamme. Niisk!

(Saatan olla vähän herkässä tilassa, sillä huomenna on ohjelmassa elämämme ensimmäinen päiväkodin kevätjuhla. Olen saanut vihjeitä sekä "kissaesityksestä" että "koiratanssista", ja viime aikoina meillä on lauleskeltu myös ahkerasti, että kevätsää lämmittää, luonnon kaiken herättää. Saa nähdä, mitä on luvassa. Mä alan itkeä jo melkein pelkästä ajatuksesta.)

Telkkariseinän sisustus, vaihe 2

Lamppu on Normann Copenhagenin, peili Iina Vuorivirran Vino, tuoli siipan perintö-Artekia ja tv-taso Ikeasta.

Olohuoneen murheenkryynin eli telkkariseinän sisustus jatkuu. Helmikuussa ostettu Vino-peili sai jokin aika sitten seurakseen Habitatin Flap-kellon, joka oli pitkään keikkunut "pitäiskö?"-hankintalistallani. Olen tykännyt tämäntyyppisistä kelloista jo vuosia ja odotellut, onko kyseessä  kuitenkin vain jonkun sortin trendihurahdus, josta vielä kasvan yli. Koska niin ei ole toistaiseksi käynyt, pääsi Flap olohuonetta piristämään.

Tätä kelloa piti oikein erikseen jonottaa Habitatilta, on ilmeisen suosittu tuote. Tälläkin hetkellä nettikaupassa oli näköjään tarjolla vain pienempää kokoa punaisena.

Jotain pientä ja värikästä tuo seinäasetelma vielä kaipaa. Operaatio telkkariseinän sisustus – to be continued!

Neulottu päiväpeitto (ripauksella roosaa)

Oli kiva neuloa pitkästä aikaa jotain isompaa jättipuikoilla. Mallineuletta sovellan varmasti jatkossakin.

Terveisiä Nykin-reissun jälkeisestä iltakoomasta! Matka oli mitä mainioin (siitä oma postauksensa tuonnempana), mutta jetlagin päälle iski sellainen kevätväsymys, että iltaisin on tuntunut ihan mahdottomalta alkaa päivittää matkakuulumisia.

Nyt oli kuitenkin pakko kaivaa kamera esiin aamulla ennen töihinlähtöä ja räpsäistä pikainen kuva uusimmasta kässäprojektista: Elsan juniorisänkyyn neulomastani päiväpeitosta, jonka ohjeen poimin Suuresta käsityölehdestä 1/2014. Alun perin kyseessä oli vauvan peitto, mutta silmukkamäärää kasvattamalla ohje taipui hyvin päiväpeitoksikin. Lankana mulla oli villainen Drops Eskimo.

Kennomainen mallineule oli hauska ja simppeli tehdä: ensin 4 kerrosta sileää raitavärillä, sitten valkoisella 2 kerrosta ainaoikeaa, joista ensimmäisellä kerroksella neulotaan joka 4. s pitkänä silmukkana (=työnnä oikean käden puikko 4 krs alempana olevan valkoisen silmukan läpi, ota lanka puikolle ja vedä läpi, pudota vasemman käden puikolta vastaava s pois). Pitkien silmukoiden paikka vaihteli aina joka toisella kerroksella. Silmukoita mulla oli 91 ja peiton kooksi tuli noin 95x145 cm, mutta paksulla langalla se valmistui suht nopeasti.

Tässä vielä lähis neuleen pinnasta, tässä kuvassa väritkin toistuvat oikeampina.

Elsan ainut toive peiton suhteen oli "pinkkiä", joten äiti heltyi sen verran, että valitsi yhteen raitaan harmahtavaa roosaa. Mystinen pinkki, en tajua, mistä se tulee! Hyvin peitto on onneksi kelvannut näinkin: vaikka se pinkki noin teoriassa kiinnostaa, käytännössä tällaiset seikat ovat vielä aika epäolennaisia, jos niitä vertaa vaikka kivien ja keppien keräilyyn tai vessapaperirullien silppuamiseen.

P.S. Jos tulevalle sunnuntaille 24.4. ei ole ohjelmaa, tulkaahan piipahtamaan vuoden parhaassa kirppistapahtumassa eli Vanhan Herttoniemen pihakirppiksellä! Mikäli sää sallii, myyntipöydän ääressä Mäyrätiellä päivystän minäkin. Kaupan on ainakin naisten ja miesten vaatteita, kirjoja ja sekalaista sisustuskamaa.

Sopivasti Vinossa

Tällä viikolla aurinko on kutitellut kasvoja juuri sen verran, että mieleen on noussut ensimmäinen haalea aavistus keväästä. Sieltä se taas tulee, ihan niin kuin sovittiin! Parina iltapäivänä myös koti on kylpenyt lempeässä ilta-auringon valossa – tai ainakin sen verran, mitä kesällä pesemättä jääneiden ikkunoiden läpi on sisään päässyt.

Ilta-auringon valossa ehdin räpsäistä myös pari kuvaa olohuoneen telkkariseinän uudesta tulokkaasta, Iina Vuorivirran Vino-peilistä. Toissa viikonloppuna siippa ja Elsa lähtivät mummilaan, ja minä vietin  rillutteluviikonloppua muun muassa sisustusputiikkikierroksella. Lokal-galleriaan oli juuri tullut uusi satsi Vino-peilejä, joita olen jo pitkään ihaillut – kauan ei tarvinnut miettiä, kun kaupat syntyivät.

Peilin jujuna on kahdesta kappaleesta vinottain rakennettu pinta. Peili heijastaa huoneesta vähän eri kohtia, ja jos seisoo sen keskellä, ei näe kuvajaistaan lainkaan. Peilinpalat voi valita joko sisään- tai ulospäin kääntyviksi, kokoja on kaksi ja kehyksissä on messingin lisäksi vaihtoehtona myös kupari. Tämä isompi peili maksoi 250 e. Vuorivirta on nuori suomalainen suunnittelija, joka nykyään käsittääkseni työskentelee Ikealla.

Jotain muutakin olohuoneen tyhjänä seissyt seinä vielä kaipaa, mutta tässä on hyvä alku.

Isoksi tytöksi kasvattamisesta

Sängystä sain kätevästi uuden neulomisprojektin eli sängynpeiton. Toistaiseksi sen virkaa toimittaa vanha isoäidin neliöistä tehty peitto.

Eräs pienen elämän virstanpylväs saavutettiin pari viikkoa sitten, kun pinnasänky purettiin osiin ja tilalle saatiin isojen tyttöjen sänky. Mulla oli ollut mielessä muutama vaihtoehto: Muuramen Jolla, Niemen tehtaiden retrosänky, Unipuun Jatkopuu ja Avaroomin Ava Kids. Unipuu sattui Tori.fi:ssä vastaan kohtuuhintaisena, hyväkuntoisena ja turvalaidalla varustettuna, joten sen valitsimme.

Elsa on ollut aivan tohkeissaan sekä uudestä sängystä (sinne pääsee itse kiipeämään!), että synttärilahjaksi saaduista muumilakanoista ("Äiti kuka tuo on?" "Tiuhti" "Äiti kuka tuo on" "Öööö... Viuhti?"). Eikä nukkumaanmenokaan ole muuttunut sekoiluksi, kuten pelkäsin, vaan kiltisti tyyppi jää illalla omaan sänkyynsä pötköttämään eikä vaeltele sieltä öisin pois.

Samalla olen miettinyt myös tätä isoksi tytöksi kasvattamista. Eräs ystäväni totesi kerran – mielestäni viisaasti – että hän ei pidä siitä, kun lasta kehutaan kertomalla, kuinka iso poika tai tyttö tämä on. Että pieni saa olla pieni. Silti huomaan itse täysin automaattisesti käyttäväni kyseistä sanaparia kehuessani tai kannustaessani Elsaa. "Istut siinä kuin iso tyttö!" "Sitten kun olet iso tyttö, äiti opettaa sinutkin neulomaan." "Syötpä hienosti, ihan kuin isot tytöt."

Ja sitten seuraavassa lauseessa tietysti kerron lapselle, kuinka hän on "äidin pieni" ja "ihana pikkuinen".  Voihan johdonmukaisuus.

Ehkä kyse on yksinkertaisesti siitä, että monesti se "iso tyttö" on varsin tehokas kannustin. Jo tosi pienestä lapsesta näkee, kuinka silmä kovana hän seuraa isompien lasten touhuja – ne kiinnostavat ihan eri tavalla kuin aikuisten. Päiväkodissa Elsalle on aina erityisen tärkeää, että kotiin lähtiessä kuljetaan  "isojen pihan" poikki, eikä kukaan saa häntä nauramaan niin kuin vanhemmat serkkupojat. Ei kai se silloin ole ihme, jos isona oleminen vaikuttaa varsin siistiltä touhulta.