Taiteilua kaksivuotiaan kanssa

Mikä upea värien käyttö! Mikä jäntevä sommittelu!

Tiedättekö, mikä on musta yksi liikuttavimmista asioista joulussa? Se, kuinka meidän äiti yhä joka vuosi kaivaa kaappien kätköistä pussillisen mun ja sisarusten lapsuuden jouluaskarteluja. Ja sitten vessan oveen ripustetaan se sama, mun ala-asteella tekemä sysiruma oranssinaamainen tonttu. Tuntuu jotenkin tosi hyvältä ajatella, että tärkeintä joulussa ei ole esteettinen elämys vaan tunnearvo ja yhteiset muistot (ja ehkä vähän se yhteinen vitsikin siitä karmeasta tontusta.)

Mä olin lapsena kova piirtämään, ja muistan, miten tärkeältä ja hyvältä se tuntui, kun aikuiset kehui mun tuherruksia. Osittain sen rohkaisemana piirsinkin paljon ja kehityin siinä aika hyväksi, varmasti yhtä paljon ahkeran harjoittelun kuin minkään synnynnäisen lahjakkuuden takia. Toivon, että osaan olla myös omalle lapselleni sellainen äiti, joka nielaisee niuhot esteettiset standardinsa ja asettelee ylpeänä esille kreiseimmätkin vessapaperirulla-askartelut.

Tänään aamulla me harrastettiin Elsan kanssa taiteilua yhteisvoimin. Havahduin taannoin kavereilla kyläillessä siihen, että kas, lapsihan osaa maalata vesiväreillä (kiitos, päiväkoti!). Tänään otin esiin vanhat peitevärini, joilla eräs ikiliikkuja jaksoi läträtä keskittyneesti yli tunnin. Lopputuloksesta leikkasin syksyn kunniaksi pisaranmuotoisia paloja, joilla koristeltiin ulko-ovi.

Ehkä hänestä isona tulee taiteilija, kuten äidistään piti.

Sisustusmyyjäisistä ostetussa naulakossa roikkuvat Elsan ulkovaatteet. Pupu on Titimadamin tuotantoa ja ostettu taannoin Itiksestä lastenvaatteiden pop up -kaupasta.

P.S. Eteiskuvien myötä pitää välittää kiitokset Pohjanmaalle kaverini äidille, joka oli täältä blogista lukenut mun rakkaudestani mustia Majuri-henkareita kohtaan. Heillä niitä oli ylimääräisinä, ja taannoin sain muutaman mukaani – iso kiitos vielä, nyt on meidän takkisäilytys hyvällä tolalla!