Väärän vuodenajan kohta liian pieni pipo

Innostuin chunky beanie -pipo-ohjeesta kevättalvella sen verran, että päätin neuloa lapselle samanlaisen edustusmyssyksi kaupunkikäyttöön (arjessa meillä luotetaan Kivatin ei-niin-esteettisiin mutta ah-niin-lämpimiin kypärämyssyihin). Mulla oli jäänyt omasta pipoprojektistani joskus mustaa ja valkoista, mukavan pehmoista merinolankaa, ja niitä riitti just sopivasti kolmivuotiaan pipoksi.

Mutta sitten tuli jotain mutkia matkaan, jouduin välillä purkamaan työtä ja tympäännyin koko hommaan. Kevään korvilla otin vihdoin itseäni niskasta kiinni ja neuloin pipon loppuun. Päälle tein koristeeksi korallinpunaisen tupsun joulukuisen tyynyprojektin ylijäämästä.

Harmi vain, että talvi meni jo, ja pipokin tuntuu Elsan päässä just sen verran sopivalta, että ensi talvena se on luultavasti jo liian pieni. Että ei mennyt nyt ihan kuin Strömsössä tällä kertaa, vaikka itse pipoon olenkin tyytyväinen.

(Enkä sinänsä toki valita tästä keväästä. Olo on kuin Viikin koetilan lehmillä, joiden laitumellelaskua pyöräiltiin eilen katsomaan. Kauhean usein en muista nähneeni lehmien pomppivan.)

Uusi taulu ja kesän tehtävälista

Peili, kello ja taulu – mitä sanoo raati, jokohan tämä asetelma olisi valmis?

Kuinka moni alkaa kyllästyä näkemään kuvia tästä samasta seinästä? Noh, telkkariseinän sisustus joka tapauksessa on taas edennyt – Kuvataideakatemian kevätnäyttelystä ostimme pienen taulun Tiitus Petäjäniemeltä, jolta meidän kotona on jo ennestään pari muutakin teosta. Taulun nimi on Reitti, ja se tuo sopivasti väriä muuten aika hillittyyn olkkariin.

Kirppiksillä olen pitänyt silmäni auki etenkin käsin tehdyltä näyttävän, rosoisen keramiikan varalta. Tämä pieni ruukku löytyi Seinäjoen SPR:ltä – olisiko kustantanut euron.

Olen ollut viime aikoina pitkästä aikaa kunnon sisustusinspiraation vallassa. Pieniä ja isoja hankintoja on tehty, ja seuraaviakin projekteja on jo mielessä. Niistä lisää myöhemmin, kunhan tulevat valmiiksi.

Muutenkin kotona on ollut erityisen ihana olla. Herttoniemi näyttää kesällä kauneimmat puolensa, ja maisema meidän takapihalle on suorastaan terapeuttisen vihreä. Vaillinaisista puutarhurintaidoistani huolimatta olen saanut parvekekukat kukoistamaan, ja tulen jatkuvasti onnelliseksi pelargonioistani, petunioistani ja lobelioistani (meniköhän oikein?).

Meidän parvekkeella ei noudateta tyylikkäitä värikoordinaatiota: sävyt ovat suloisesti sekaisin, mitä nyt lähikaupassa on sattunut olemaan tarjolla.

Välillä tuntuu, että koko alkukesä on ihan varkain huvennut jonnekin. Mutta kun pysähtyy miettimään, huomaa onneksi, että monia kivoja juttujakin on jo ehditty tehdä. Jos joku kaipaa vinkkejä, mitä puuhata kesäisessä Helsingissä, tässä mun to do -listaani.

Toistaiseksi suoritettu jo:

• Rantapäivä Kivinokassa. Jos et koskaan ole nähnyt söpöjä kesämajoja ja maistanut kahvilan munkkeja, on jo aika!
• Päiväretki hiljattain avattuun Vallisaareen. Hurjan kauniit maisemat ja hyvät piknikpaikat.
• Teurastamon perjantai-illan musameiningit. Mainioita ruokapaikkoja, livemusaa ja rentoa hengailua, joka onnistuu lapsenkin kanssa.
• Auringonotto Mustikkamaan kallioilla. Tätä sain harrastaa tänään ylhäisessä yksinäisyydessäni, kun siippa ja Elsa ovat mökillä. Ah!
• Pyöräretket naperon kanssa: Viikin lehmälaitumet, Roihuvuoren Rio-kahvila ja lähiseudun leikkipuistot ovat meidän vakikohteita.
• Uusissa ravintoloissa käyminen. Holiday ja BasBas on koettu ja hyviksi havaittu. Seuraavaksi houkuttelisi Vinkkeli.

Vielä tekemättä ainakin:

• Retki Ihana-kahvilaan uutta Isoisänsiltaa pitkin.
• Elsan vieminen Korkeasaareen ja Lintsille – niin jännää, kun tyyppi oikeasti jo tajuaa innostua niistä!
• Hernesaarenrannan Löyly-saunan testaaminen. Koska onhan se nyt nähtävä.
• Nostalgialounas ravintola Pyysaaressa: joskus lehtipihvi tai nakit ja muusi on parasta, mitä on.
• Pussikaljoittelu. Rannalla, kalliolla, ihan missä vaan.

Perjantaina alkaa vihdoin mullakin kesäloma, ja sitten on edessä tiukka reissuputki Espanja-Savonlinna-Seinäjoki. Raporttia seuraa matkan varrelta, jos suinkin ehdin. Siihen asti hyvää kesää!

Herttoniemi by Mapiful

Hellät tunteeni kotikaupunginosaani kohtaan eivät varmaan ole jääneet kenellekään epäselviksi. Siksi kun taannoin näin jossain sisustusblogissa (olisiko ollut Time of the Aquarius) Mapiful-nettikaupasta tilatun karttajulisteen, innostuin heti ideasta.

Hetken kesti toteutuksessa, mutta siinä se nyt on: ikioma Herttoniemi-julisteemme. Kartan pystyy siis suuntanumeron perusteella kohdentamaan omalle kotiseudulleen, ja tekstin ja koon sai valita itse (meillä koko on 50x70 cm). Helppokäyttöinen sovellus ja toimituskin oli nopeaa. Uskallan suositella!

Juliste on tällä hetkellä väliaikaissijoituksessa makuuhuoneessa, mutta varsinaisesti olen kaavaillut sitä olohuoneen seinälle. Pitkä telkkariseinä on nimittäin vailla mitään somistusta ja aika karun näköinen. Sen sisustaminen on ollut ongelma jo pidempään, sillä taulujen ja hyllyjen sommitteleminen telkkarin ympärille tuntuu tosi vaikealta. Inspiroivia esikuviakin on lähes mahdotonta bongata, sillä sisustuslehdissä telkkariseinät on usein rajattu kuvien ulkopuolelle (tai valittu lehteen vain niitä kulttuurikoteja, joissa telkkarista on luovuttu kokonaan.)

Elikkä jos on ideoita tai hyviä esimerkkejä aiheesta, innolla otan vastaan!

Osta pala peltoa!

Esimerkki erään viikon sadosta. Kuva: Herttoniemen ruokaosuuskunta.

Viime kesänä ja syksynä joka toinen tiistai kärryttelimme Elsan kanssa Herttoniemen kirjastolle. Keräsimme kassimme täyteen biodynaamisesti viljeltyjä perunoita, porkkanoita, maa-artisokkia, lehtikaaleja, sipuleita, palsternakkoja, salaatteja – you name it. Homman nimi oli Herttoniemen ruokaosuuskunnan peltohanke, josta omistamme osuuden puoliksi siskoni perheen kanssa.

(Pähkinänkuoressa: Herttoniemen ruokaosuuskunnan perustama Kaupunkilaisten oma pelto -projekti on pyörinyt jo muutaman vuoden ajan. Osuuskunta on vuokrannut Korsosta pellon ja palkannut sille ammattipuutarhurin viljelemään luomukasviksia. Liittymällä ruokaosuuskuntaan pääsee satokaudella lähes viikoittain osalliseksi pellon antimista.)

Siskon perhe on ollut peltopuuhissa mukana jo pitkään, mutta meille kesä oli ensimmäinen. Pelkäsin etukäteen, että eksoottisimmat kasvikset unohtuisivat kaappiin homehtumaan. Pelko oli kuitenkin paria yksittäistä yrttinippua lukuun ottamatta turha. Pikemminkin kunkin viikon sato toimi kokkailun inspiraationa: tuskin olisin muuten tullut tehneeksi esimerkiksi kyssäkaali-coleslaw'ta, maa-artisokkakeittoa tai spagettikurpitsapastaa. Satokausi osui sopivasti yhteen myös Elsan kiinteiden ruokien aloittamisen kanssa, eli monet neidin ensimmäisistä makukokeiluista tulivat oman pellon kasviksista.

Satomaksu osuuskunnan jäsenille on 450 e, ja viime vuonna satoa jaettiin lähes jouluun asti. Pikaisella laskutoimituksella yhden viikon ruokakassin hinnaksi tuli reilut parikymmentä euroa, mikä kaupan luomuhyllyn vakioasiakkaalle tuntuu varsin kilpailukykyiseltä hinnalta. Jäsenyyteen kuuluu myös talkoovelvoite, joka voi tarkoittaa ihan konkrettisia peltohommia tai esimerkiksi jäsenhankintaa, kuljettamista tai suunnittelua. Viime kesänä siskon mies hoiti meidän osuutemme talkootöistä, mutta ensi kesänä voisin mielelläni lähteä pellolle iskemään sormeni multaan: miten terapeuttinen ajatus!

Ja onhan tässä sekin hieno puoli, että peltolaisena saa olla mukana kokeilemassa ihan uudenlaista tapaa tuottaa ekologista lähiruokaa.

Entäpä miksi kirjoitan tästä nyt? Koska ruokaosuuskuntaan otetaan tänä vuonna 35 uutta jäsentä. Kiinnostuneiden kannattaa mennä 18.3. järjestettävään esittelytilaisuuteen, jonka tiedot löydät täältä. Ja tosiaan tämä meidänkin systeemi eli osuuden puolittaminen kahden perheen kesken toimi oikein hyvin: me saimme sadon joka toinen kerta, siskon perhe joka toinen.

E-lehtiä kirjaston kautta (eikä maksa mitään!)

Padi, teekuppi ja järjetön valikoima aikakauslehtiä – en valita!

Harmittavan vähän tulee nykyään käytyä kirjastossa. Ylipäätään kirjojen lukemiselle ei riitä kauheasti aikaa (tai ehkä pikemminkin keskittymistä – lehtiä ja blogeja kyllä luen siinä missä ennenkin). Kirjastolaitos on kuitenkin ihana asia ja viime aikoina olen hyödyntänyt sitä uudella tavalla.

Harva varmaan tietää, että Helsingin kaupunginkirjaston asiakkaat voivat lukea omilta laitteiltaan ilmaiseksi suurta määrää englanninkielisiä aikakauslehtiä sähköisessä muodossa. Näköislehtien joukossa on kaikkea mahdollista Economistista Elleen, ja löytyypä valikoimasta myös itseäni kiinnostavia sisustus-, perhe- ja kässälehtiä.

Bongasin palvelun aikoinaan jonkin blogin kautta mutta silloin rekisteröityminen jäi. Jokin aika sitten pikkusiskoni (joka on näissä teknisissä asioissa aina edellä ja on saanut patistettua minut muun muassa Kutsuplus-käyttäjäksi) kuitenkin kehui palvelua, ja vihdoin mäkin aktivoiduin. Rekisteröityminen vaatii hieman vaivannäköä, koska tunnukset pitää luoda kahteen paikkaan, mutta sen jälkeen systeemi on ihan simppeli. Ohjeet löydät täältä.

Eikä maksa mitään! Mä tulen hyödyntämään tätä jatkossa varmasti etenkin matkoilla.

Lounasta vauvan kanssa – lempipaikkani Helsingissä

Tämännäköinen tyyppi mulla on lounasseurana. Tällä kertaa Maritorin molemmat syöttötuolit oli varattu, mutta onnistuu se lounashengailu näinkin.

Yksi äitiyslomani olennaisimpia henkireikiä ovat olleet ravintolalounaat. Seuraa saa toisista äitiyslomalaisista, ja lounastreffit ovat myös kätevä tapa tavata keskustan kulmilla työskenteleviä kavereita.

Äitiysloman aikana hyvän lounaspaikan kriteerit ovat hieman muuttuneet: alkuun haussa oli paikka, jossa oli tilaa vauvan nukkua vaunuissaan ja mielellään suht rauhallinen äänimaisema. Nykyään ykköskriteerinä on riittävä määrä syöttötuoleja. Helppo sisäänpääsy vaunuilla on ehdoton ja vaipanvaihtotila plussaa. Ja mukaan riittävä määrä maissinaksuja, joilla vauvan voi lahjoa tyytyväiseksi lounaan ajaksi.

Tässä (satunnaisessa järjestyksessä) meikäläisen suosikit vauvavieraanvaraisista ja hyvää sapuskaa tarjoavista lounaspaikoista. Lista painottuu logistisista syistä tänne kaupungin itäpuolelle.

Kellohalli, Työpajankatu 2. Iso paikka, joten tilaa on aina, ja lounas on erinomainen. Vanhan teurastamoalueen sisäpihalla on sen verran rauhallista, että vauvan uskaltaisi helposti jättää nukkumaan myös terassille ikkunan taakse itkuhälyttimen kera. Kesällä voi jatkaa viereiseen Jädelinon jätskibaariin.

Sörnäisten Moko, Vilhonvuorenkatu 11. Niin muhkeat ja maukkaat salaatit, että muuta ei juuri ole tullut syötyäkään. Täällä on myös mikro purkkiruuan lämmittämistä varten ja leikkipaikka – iso plussa kohta, kun Elsa pääsee leikkipaikkavaiheeseen.

Maritori, Puusepänkatu 4. Meidän kotinurkilla Herttoniemessä, Marimekon tehtaanmyymälän yhteydessä oleva Marimekon henkilökuntaruokala on Juuri-ravintolan porukan pyörittämä ja auki myös vierailijoille. Keskivertoa parempaa linjastoruokaa keskivertoa tyylikkäämmässä miljöössä Marimekon astioista. Ja kannattaahan ne tehtaanmyymälän tarjouksetkin tsekata.

Armas, Kluuvin kauppakeskus, Aleksanterinkatu 9. Pikkuisen piilossa Kluuvi-kauppakeskuksen kellarissa oleva Armas on riittävän tilava vaunuille, mikä keskustassa ei aina ole itsestäänselvyys. Kalat savustetaan itse, tarjolla on lähikebabia ja leipä on i-ha-naa. Täällä on joskus tullut otettua myös lasillinen kuohuvaa lounaan kanssa.

(Kallion Sandro, Kolmas linja 17. Ehkä suosikkiruokapaikkani Helsingissä, mutta tätä en oikein rohkene suositella, koska tungos on yleensä aikamoinen. Toisaalta henkilökunta kyllä yrittää aina järjestää pöydän ja vauvankin kanssa tuntee itsensä hyvin tervetulleeksi. Erityisesti perjantain Marrakech Madness -buffa on huikea.)

+ Kunniamaininta kaikille etnisille ruokapaikoille – niissä palvelu on ollut järjestään ystävällistä ja vauvavieraat otettu hyvin vastaan. Esimerkiksi nepalilaisissa on tullut käytyä päivänä monena, ja missään ei Elsalle ole lirkuteltu yhtä paljon. Äidin sydäntä lämmittää!

Löytyykö muita pääkaupunkiseutulaisia vauvalounastelijoita? Mitkä ovat teidän suosikkinne?

Onnellinen herttoniemeläinen (eli ilmainen lähiömainos)

Kuvat ovat kännykkäräpsyjä päivän vaunulenkiltä luonnonsuojelualueelta, joka alkaa melkein meidän takapihalta.

Vuosi sitten matkasimme Kalliosta metrolla tsekkaamaan Herttoniemen pihakirppiksen tarjontaa. Käppäilimme ympäri lähiötä, ihastelimme symppistä kirppistunnelmaa ja mietimme, että onhan tämä aika mukavaa seutua. Jos vaikka niitä lapsiakin joskus tulisi.

Tietämättämme pieni salamatkustaja oli jo asettunut mahaani, ja paria kuukautta myöhemmin meistä oli melkein vahingossa tullut herttoniemeläisiä omistusasujia. Syksyllä kannettiin muuttolaatikot vastarempattuun kotiin.

Reilut puoli vuotta myöhemmin voin sanoa olevani tyytyväinen herttoniemeläinen (tai hertsigalainen sanoisi kai natiivi). Vaikka äitiysloman klaustrofobisimpina päivinä – niitäkin on toki ollut – on hiljaisessa lähiössä joskus kaivanut sitä kantakaupungissa asumisen tunnetta, että heti oven avattuaan on keskellä elämää, huomaan päivä päivältä arvostavani enemmän myös linnunlaulua, rauhallisuutta ja vehreyttä. Tämä on oiva paikka asua, jos tykkää 50-luvun arkkitehtuurista ja siitä, että metsä alkaa melkein takapihalta.

Herttoniemessä on mahtavaa yhteisöllisyytä: Herttoniemen äitien Facebook-ryhmässä myydään kämpät, haukutaan kaavoitus ja löydetään hukkuneet lapaset, ja ensi kesänä mekin saamme pöytäämme kasviksia Herttoniemen ruokaosuuskunnan pellolta.

On myös hauskaa asua paikassa, jossa vähän isomman natiaisen uskaltaa päästää yksin leikkipuistoon ja jossa ylipäätään on paljon samassa elämäntilanteessa olevia (viiden minuutin matkalla K-market Herttaan vastaan tulee yleensä vähintään kahdet lastenvaunut).

Ihania kärryttelymaastoja täällä myös riittää, alkaen Kivinokan sopivasti virttyneestä kesämajakylästä ja päättyen Kulosaaren hulppeisiin lähetystöhuviloihin. Ja sitten kun kantakaupungin kaipuu käy ylivoimaiseksi, metrolla pääsee Kallioon kymmenessä minuutissa.

Niin ja se pihakirppis, sekin on tosi kiva tapahtuma – ja ohjelmassa taas ensi sunnuntaina 27.4. Tulkaa tänne, tulkaa!

(No okei, on Herttoniemessä vaunujen kanssa liikkuvalle turhan mäkistä. Metroaseman seutu on ruma. Ja kyllä vituttaa, kun – esimerkiksi tänään – nuo ohi lentävät pienkoneet herättävät vauvan JUST, kun se on nukahtanut parvekkeelle päiväunille.

Toisaalta on se parveke. Voiton puolelle jäädään, kirkkaasti.)

Disney-lauantai

Jos jokin asia menee oikein idyllisesti, kivasti ja kaikkien kannalta onnellisesti, se saa kaveripiirissäni etuliitteen Disney. (Ensimmäisen kerran kuulin termiä käytettävän eräänä juhannuksena tasapeliin päättyneen mölkkypelin jälkeen. Disney-peli on siis sellainen, jossa kaikki voittavat eikä kenellekään tule paha mieli.).

Eilinen oli ehkä vähän sellainen iloisten sattumusten Disney-päivä.

Kävelläänkö jäätä pitkin Tervasaareen? 
Kävellään vaan!  
Ihana auringonpaiste. Mennäänkö vielä Katajanokallekin? 
Joo! Siellähän on se kiva kahvila, josta Cosy Home -blogissa kirjoitettiin.
Ai Johan & Nyström? Tuossahan se onkin. 
Ostetaanko voisilmäpullaa? 
Ostetaan vaan!
(jne.)

Tuota Johan & Nyströmiä pitää kyllä vielä kehua erikseen. Meidän taloudessa asuu sekä papuja jauhava kahvihifistelijä että irtoteellä läträävä teenörtti, mutta harvoin löytyy sellaista kahvilaa, jossa molemmat olisi otettu huomioon. (Ja valitettavan usein asia menee niin päin, että upeiden erikoiskahvien rinnalla tarjotaan Liptonin pussiteetä).

Johan & Nyströmillä kuitenkin sai keskustella sekä robustan ja arabican suhteesta että vihreän teen ihanteellisesta haudutteluasteesta. Ostin pussillisen omena-selja-teetä mukaankin. Sisustus oli viihtyisä, aikakauslehtiä paljon, palvelu ystävällistä ja voisilmäpulla hyvää. Kannattaa piipahtaa!

P.S. Kiitos myös Kerän naisille blogihaasteesta! Pannaan kahdeksan satunnaista asiaa hautumaan.

Kellohalliin, mars!

Tämä paikka toimisi varmasti hienosti juhlatilana, ja sitä käsittääkseni vuokrataan myös yksityistilaisuuksiin.

Antto Melasniemen ravintolat, Kuurna ja Atelje Finne, ovat olleet kestosuosikkejani Helsingissä. Ei siis ihme, että myös tänään testattu Kellohalli oli mieluisa tuttavuus. Melasniemen katraan uusin sijaitsee Hermannissa Tukkutorilla, entisen teurastamon tiloissa. Designpääkaupunkivuoden hankkeisiin kuuluvan ravintolan piti aluksi olla auki vain muutaman kuukauden, mutta nyt se kuulemma jatkaa ensi vuoden puolellekin.

Alkuruuaksi syömäni sinihomejuusto-endiivisalaatti oli maistuvaa, pääruoka eli haukimureke älyttömän hyvää sekä aidosti omaperäistä ja jälkiruokani eli vispipuuro kuusenkerkkämaidolla simppelin suloista. Ja tila nyt vaan on niin hieno: rosoista teollisuusmeininkiä, korkea katto, valtavia teräsovia ja valosarjoja katossa.

On tää Helsinki ihana joskus!

Helsingin martoista päivää

Siellä ne kuivuu, meidän matot (paitsi pinkki on naapurin – täällä asuu muitakin, joilla on samat agraariset harrastukset).

Muistan, kuinka Tampereella opiskellessani aina vähän dissasin Helsinkiä. Niitä perinteisiä maalaisen ennakkoluuloja, tiedättehän: koppavia ihmisiä ja iso, hahmoton kaupunki. Helsinki oli se pakollinen paha, jonne joskus joutuisi muuttamaan, koska siellä olivat oman alan työt.

Voi, kuinka väärässä olinkaan! Sillä nykyään tykkään tästä kaupungista ihan kympillä. Ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla, yhtä ihania ja kamalia ja hauskoja ja mahdottomia. Eikä koko kaupunkia tarvitsekaan yrittää tuntea kodikseen, kunhan löytää ne omat kulmansa: minun tapauksessani Hakaniemi-Kallio-akselin. Kivaakin se oikeastaan on, että aina on vielä paljon kaupunkia tutkittavana.

Sitä paitsi parhaimmillaan Helsingissä elää ihan maalaiselämää. Sellaista, jossa sunnuntai-iltapäivänä pakataan pyöränkoriin ja -tarakalle pari mattoa, sanko ja pullo mäntysuopaa. Ajetaan Tervasaareen ja annetaan juuriharjan laulaa mattolaiturilla, jossa hengaa sulassa sovussa myös paikallinen kaljoitteleva nuoriso. Ajetaan takaisin kotiin, ripustetaan matot mattotelineelle kuivumaan ja ihaillaan makuuhuoneen ikkunasta kätten jälkeä. (Ja pelätään korkeintaan nanosekunnin ajan, että mitä jos joku kalliolainen narkkari pöllii mun matot. Sen verran on säikystä maalaisesta vielä jäljellä.)