Ommeltu joulukalenteri eli fiilistelykauden alku

(Oli pakko vielä kerran tästäkin kuvasta laskea, että "onhan siinä varmasti kaikki numerot". Ripustuskeppiä en vielä ennättänyt lyhentää)

Havahduin jokin aika sitten siihen, että tuo naperohan alkaa olla jo sen verran iso, että se voi tajuta joulusta jotakin. Ja tällaiselle kovan luokan jouluihmiselle se tietysti antaa loppuvuoteen ihan oman lisäfiiliksensä. Yhtäkkiä siihen mun hillityn tunnelmalliseen En etsi valtaa loistoa -jouluun tulee lisää sävyjä tontuista, piparitalkoista ja muista tenavajoulun elementeistä.

Tontuista puheen ollen: yksi olennainen joulujuttu lapsille on tietty joulukalenteri. Tämä on taas niitä asioita, joissa helpommallakin olisi voinut päästä – hienoja joulukalentereja kun on tarjolla yllin kyllin, muun muassa Granitin tyylikäs versio. Mutta sen verran kässämäen muijia tässä ollaan, että luonto ei olisi antanut periksi ostaa valmista. Ehkä kyseessä on myös nostalgiajuttu: kotonakin meillä oli äidin tekemä kalenteri, joka muuten edelleen otetaan esille niiksi pariksi päiväksi, jotka me lapset ja lapsenlapset Pohjanmaalla jouluna vietämme.

Lopputulokseen olen varsin tyytyväinen – onneksi, sillä tätä pitää katsella vielä aika monena jouluna.

Kalenterin mustavalkoinen taustakangas on Marimekon Kullervo, vihreä kangas on samoin Marimekosta ja punainen sekä keltavalkoinen Eurokankaasta. Numerot leikkasin mustasta huovasta ja liimasin paikalleen kangasliimalla, ja se oli muuten tämän homman työläin osuus. Kalenterista tuli vahingossa aika iso, mutta mahtuupa siihen sitten tarvittaessa vähän kookkampiakin lahjuksia. Ideoita muuten otetaan vastaan, mitä kalenteriin voi sujauttaa vähän alle kaksivuotiaalle, jonka natsiäiti a) vastustaa turhaa krääsää ja b) ei anna lapsen vielä syödä karkkia. Rusinoilla, pipareilla ja tarroilla taidetaan lähteä liikkeelle.

Joulufiilistely on muutenkin jo alkanut joululauluilla ja kynttilöillä. Tänä viikonloppuna se on tosin tuntunut aika pakahduttavalta. Samaan aikaan, kun perjantaina itse istuin sohvalla neulomassa ja kuuntelemassa Oi jouluyötä, tapahtui Ranskassa kamaluuksia. Lauantai-iltana olimme ystävien kanssa pizzalla, jonka kyytipojaksi ostimme pullollisen samppanjaa. Siitä juotiin malja pariisilaisille. Voimia ja valoisampia aikoja heille!

Pinnasängyn päiväpeitto tilkuista

Muuramen pinnasänky saatiin lainaan ystäviltä.

Viimeksi muuttaessa kävin läpi kangasvarastoani ja mietin, että mitäköhän helvetin järkeä ihmisen on säilyttää joka ikinen nenäliinankokoinen tilkku. Silloin tein aika raakaa karsintaa, mutta onneksi en sentään luopunut ihan kaikesta. Nyt nimittäin silmäilin valikoimaani tilkkupeittosilmällä ja löysin ihan käypän kombon musta- ja punavalkoisia kankaanpalasia. Niistä syntyi päiväpeitto pinnasänkyyn – ja ah, tätä jämien hyödyntämisen nautintoa!

Tilkkutyöt ei koskaan ole olleet mitään mun käsityöharrastukseni syvintä ydintä, mutta lapsijuttuihin ne jotenkin sopivat. Mulla oli itselläkin pienenä tilkuista ommeltu päiväpeitto, ja muistan elävästi, miten kivaa eri kankaiden kuvioita oli tutkailla.

Mietin juuri tänään, että on samaan aikaan huvittavaa ja vähän ahdistavaa, miten pientä kehää omat ajatukset tällä hetkellä kiertävät. Ystäväni on parhaillaan matkalla työkeikalle Filippiineille. Hän miettii katastrofiviestintää, vedenpuhdistustabletteja ja hyttysverkkoja siinä missä mun pääni on täynnä vauvanammeita ja pinnasänkyjen somistusta.

Samalla yritän muistuttaa itselleni, että elämänvaihe tämä vain on, ei pysyvä olotila. Vielä tulee se päivä, kun päässä on taas tilaa muullekin. Jatketaan siis toistaiseksi vauvakuplassa vellomista – josko seuraavaksi vaikka pari pikkuisia lapasia?

Kirjontaa ompelukoneella

Sain jostain idean koristella kangasta ompelukoneella – siis ikään kuin tehdä ompelukonekirjontaa. Harrastettiinkohan tällaista jossain ala-asteen käsityötunneilla? Onko tälle tekniikalle jokin nimi?

Ompelin siis mustalla langalla valkoiselle kankaalle pilvimäisiä/kalansuomumaisia (miten nyt kukin tämän musteläiskätestin tulkitsee) kuvioita. Yhteensä kolme erillistä tikkausta suoralla ompeleella, ja ne saivat tarkoituksella mennä hieman sikin sokin. En piirtänyt kuvioita kankaaseen sen kummemmin, merkkasin vain nuppineuloilla jokaisen puolikaaren reunat ja huipun ja vedin vapaalla tyylillä.

Ihan hauska lopputulos minusta – tätä voisi soveltaa muuallekin. Puoliympyräinspiraation taisin saada tästä Susanna Vennon Mum'sille suunnittelemasta Suomu-matosta, josta olen pitkin syksyä haaveillut.

Kuva: Mums.fi.

Suojus (ja oodi) äitiyspakkaukselle

Tervetuloa pikkutyyppi, sänkysi on pedattu!

Yksi suomalaisen sosiaaliturvan kauneimpia keksintöjä lienee äitiyspakkaus. On mahtava periaate, että jokainen vauva saa valtiolta tarvittavat tarpeet elämänsä alkuun. Yhtä lailla symppaan ajatusta siitä, miten moni suomalainen on nukkunut – ja nukkuu yhä näinä vauvavarustelun aikoinakin – ensimmäiset viikkonsa pahvilaatikossa. Niin saa meidänkin vauvamme aloittaa elämänsä pikkuruisena yhteiskunnan jäsenenä. (Samaan syssyyn voisin ylistää suomalaista neuvolajärjestelmää – harvoin olen tuntenut, että minusta pidetään yhtä hyvää huolta kuin kuuden viime kuukauden aikana.) 

Mutta pahvilaatikosta vielä: pitihän sitä tietysti pikkuisen tuunata. Ompelin laatikolle päällisen Marimekon Kaakaopuu-kankaasta, jota oli jäänyt yli vanhoista olohuoneen verhoista. Idea on hyvin helppo: ompelin kankaasta rinkulan, jonka ympärysmitta oli sama kuin laatikolla ja korkeus 2 x laatikon korkeus. Reunat huolitellaan, rinkula pujotetaan laatikon ympärille ja puolet taitetaan sisäpuolelle, puolet ulos. Onnistuu minimaalisillakin ompelutaidoilla, lupaan!

Mä käytin sisäpuolelle valkoista kangasta yksinkertaisesti siksi, että Kaakaopuuta ei riittänyt tarpeeksi leveää kaistaletta koko hommaan, mutta yhtä hyvin tämän voisi tehdä yhdestä kappaleesta. (Toisaalta kahdella värillä lopputuloksesta tuli ehkä vähän viimeistellymmän näköinen.)

Toivottavasti tämä kuva havainnollistaa suojuksen mallia ja sitä, miten se pujotetaan laatikon päälle.

Jos ette muuten ole törmänneet tähän aiemmin, kannattaa tutustua BBC:n viimekesäiseen artikkeliin suomalaisesta äitiyspakkauksesta. Erityisesti kommenttikenttä on korvaamatonta luettavaa – on hämmentävää tajuta, että joku voi tulkita äitiyspakkauksen edustavan ahdistavaa valtion holhoamista, ihmisten valinnanvapauteen puuttumista ja rodunjalostusta. Oh dear. (Suurin osa onneksi tajuaa idean nerokkuuden.)

Kiitos Suomi 2013, toivoo yksi onnellinen holhottava!

Mites muut perheelliset: käytittekö te äitiyspakkauksen laatikkoa sänkynä?

Sormiharjoituksia

Eihän tämä käsityöharrastaminen tietenkään mitään jatkuvaa luovuuden juhlaa ole. Paljolti se on myös sellaista kuin tänään, kun ompelin olohuoneen pestyt sohvatyynynpäälliset uudelleen kiinni. Siis parsimista, korjaamista, lyhentämistä, suoria saumoja ja nappien kiinnittämistä – rutiinihommia, vähän tylsiä mutta omalla tavallaan myös rentouttavia. Ainakin perustaidot pysyvät yllä ja sorminäppäryys säilyy.

(Puikoilla muhii sitä paitsi jotain luovempaakin, mutta siitä lisää myöhemmin.)

Iloisia ja sinnikkäitä pakkaspäiviä ystävät!

Pakettisaldo

Joulu on juhlittu, seuraa pakollinen lahjaraportti. Tänä vuonna joululahjoja ei tullut paljon, mutta ne kaikki olivat ihania/ käytännöllisiä/ toivottuja. Paketeista kuoriutui nimittäin....

...keraaminen Avain-kaulakoru, jonka on suunnitellut Veera Kulju. Kaunis!

...jonkun muun neulomat villasukat (se on välillä tosi ihanaa). Kiitos Raija-täti!

...perinteinen joululahjakirja. Amerikkalaisen Jonathan Franzenin ylistetty Vapaus on ainakin ensimmäisen kolmanneksen perusteella ollut kehujen arvoinen.

...Marimekon keittiöpyyhkeitä, joille ihan kaikille ei ollut tarvetta: niinpä ompelin niistä myös tyynynpäällisen. En muuten tajua, miksi tuota Maija Louekarin Vellamo-kuosia ei myydä metrikankaana – se on todella soma.

Lisäksi sain Avotakan tilauksen ja lahjakortin auyrvediseen hierontaan. Oi autuutta!

Joulunpyhät sujuivat niin lungisti kuin suinkin voi: suklaata aamuin, päivin ja illoin, sopivasti viinintissuttelua, vanhoja ystäviä, jokavuotinen Ylpeys ja ennakkoluulo -maraton, puolitoista metriä kaulaliinaa. Siskonpojat selvittivät myös, onko joulupukki sukua Teemu Pukille (hän kertoi olevansa eri Pukkeja).

Ja nyt onkin sitten se joulunjälkeinen olo, kun tekee mieli vain urheilla, juoda vihreää teetä ja syödä salaattia.

(Ei-niin-esteettinen) joululahjavinkki

Päivän haaste: miten kuvataan tyylikkäästi pyjamahousut? Vastaus: ei kuvata. Mutta etteköhän te hahmota idean ilmankin.

Tee se itse -joululahjavinkkini kaikille paleleville läheisille on siis YÖASU, tuo mummolahjojen klassikko. Mutta nyt ei puhuta ressukuvioisista trikoopaituleista vaan hauskasta (kirppis)kankaasta ommelluista pyjamahousuista. Housut surauttaa kasaan nopeasti vähäisemmilläkin ompelutaidoilla, ja jos kaavoja ei löydy (omani poimin vanhasta Käsityölehdestä), ne voi myös piirtää valmiista housuista. Laiska – kuten minä – laittaa vyötärölle kuminauhan, viitseliäs ompelee nyörin ja nauhakujan.

Pyjamamuotia vuosituhannen alusta...

Minun housuni eivät tosin mene lahjaksi vaan tulevat itselle täyteen tarpeeseen. Tänä kertakäyttökulttuurin aikana on hauska huomata, että joskus jokin vaate todella tulee käytettyä loppuun asti – kuva esittää vyötärökaitaletta pyjamahousuista, jotka ompelin itselleni arviolta vuonna 2001. Nyt kangas alkaa olla niin puhkihiutunutta, että ne oli aika korvata uusilla. Fidalta taannoin ostettu ruutukangas oli tarkoitukseen juuri passelia.

...ja kymmenen vuotta myöhemmin.

Olalle vie!

Luultavasti olen joskus maininnut fiksaationi laukkuihin. Siksi ei liene yllätys, mihin päätin käyttää taannoin takiksi tuunaamani nahkamekon helmapalan. Ompelukone upposi pehmeään nahkaan kuin unelma, ja mekon vyöstä sain laukkuun kätevästi olkahihnat.

Ompelin laukkuun myös vuorin harmaasta teddykarvasta, joka oli jäänyt yli aiemmista ompeluprojekteista. Näin kassista tuli vähän tukevampi (ja ystävieni mielestä sennäköinen, että siellä pitäisi kuljettaa pientä koiraa).

Alitajuisena inspiraationa taisi toimia tämä Swedish Hasbeensin Bag for Life -laukku, jota olen tyyliblogeissa joskus ihaillut. Nätti se on yhä, mutta hassumpi ei tullut omastakaan kassistani.

Operaatio tätimäisyydenpoisto

Arviolta kolmannes kirppiksiltä ostamistani vaatteista on sellaisia, joita tuunailen eri tavoin ennen kuin niistä tulee käyttökelpoisia. Useimmiten ne ovat 1960–90-lukujen vaatteita, jotka vaativat pienen fiksauksen – nappien vaihtamisen, kainaloista kaventamisen, helman uudelleenmitoituksen – päivittyäkseen 2010-luvulle.

Tässä tuunausesimerkki mekosta (Pelastusarmeijan kirppis, 7 e), jossa oli kaunis, pikkupalloinen kangas ja pohjimmiltaan hyvä leikkaus. Vikaa sen sijaan oli turhan massiivisessa hartialinjassa ja helmojen ja hihojen pituudessa. Kas näin se käy...

1. Lyhennetään helmasta kymmenisen senttiä ja pätkäistään kyynärpäihin ulottuneet hihat niin lyhyiksi kuin kangas antaa myöten. Helman lyhentämisellä on muuten taianomainen vaikutus niin mekoissa, hameissa kuin takeissakin: 20 sentin katoaminen voi muuttaa koko vaatteen ilmeen.

2. Ratkotaan olkatoppaukset irti. (Olivatpa ne muodissa tai ei, Dallas-olkiin en ole koskaan tottunut. Pidän hartioistani sellaisenaan, kapeina.)

Ja voilà: tätimäisestä tulee tyttömäinen! Myönnettäköön silti, että tuunausprojektit eivät aina ole näin onnistuneita. Välillä tulee niitäkin murheenkryynejä, joita mikään silppuaminen ja uudelleenkokoaminen ei korjaa. Mutta tässäkin asiassa harjoitus tekee mestarin – nykyään osaan aika hyvin arvioida ensisilmäyksellä, kannattaako fiksailu vai ei.

Mystinen musta-kelta-harmaa

Kori itse tehty, laatikko Tunto Design.

Ystävä kiikutti minulle kassillisen rikkinäisiä trikoovaatteita, joista virkkasin hänelle korin. Tulin vasta jälkeenpäin ajatelleeksi, että musta-harmaa-keltainen väriyhdistelmä on tismalleen sama kuin tilkkutyynyissä, jotka ompelin meille kotiin joskus ajat sitten. Onko tässä nyt sitten jotain freudilaista?

Tällä viikolla on muuten kesän to do -listasta suoritettu jo osuus minigolf. (Sibeliuspuiston minigolf-rata on ihan suositeltava paikka, vaikka kahvinostopyyntöön myyjä vastasikin "En jaksa keittää". Siinäpä asiakaspalvelija minun makuuni.)

Yhden illan mekko

Viikonloppuna syntyi ensimmäinen tuotokseni Surrur-kirjan ohjeella. Erja Hirven Minuuttimekon tekeminen tosin kesti vähän kauemmin kuin minuutin, tarkemmin sanottuna yhden illan. Materiaalina oli kirppikseltä löytynyt pienipalloinen Finlaysonin kangas, entinen verho tai lakana.

Ohjeessa pääntie ja kädentiet huoliteltiin kanttinauhalla, mutta minä aloin hienostella ja tein niihin erilliset kaitaleet. Hyvä tuli. Helman huolittelin myös, ohjeessa siihen oli jätetty kankaan hulpioreuna. Näitä pieniä viilauksia lukuun ottamatta malli oli oikein onnistunut: tällä tehtailisi helposti kesämekon jos toisenkin.

Tänään lempipuuhaani on ollut ikkunoista ulos tuijottaminen. Sieltä näkyvät edelleen samat talonseinät kuin eilenkin, ainoastaan kirkkaampina ja kauniimpina. Yksi sana: ikkunanpesijä. Totally worth it.

Täti-ihmisiä!

Minusta tuli tänään neljättä kertaa täti. Koska hänen vanhempansa tuskin onnenhuuruissaan tänne blogiin eksyvät, uskallan jo paljastaa lahjan, jonka olen uudelle veljentytölle tehnyt. Ompelin kaappeihin kertyneistä tilkuista ja paksusta tikkikankaasta alustan, jolla beibi voi köllötellä lattialla tai vaikka kesänurmikolla. Hyötykäyttöön päätyi muun muassa vanhaa mekonhelmaa ja lakananreunaa.

Sisarusten lapset ovat kyllä pelkkää parhautta. Piakkoin neljä täyttävä siskonpoikani kyseli minulta hiljattain, olenko ostanut mitään uusia leluja tai pelejä. Selitin, että meidän ei tule sellaisia kauheasti hankittua, kun ei ole omia lapsia. Siihen hän totesi: "Niin, paitsi me." Bless!

Iloista pääsiäistä jokaiselle!

Suloinen Surrur

Jos inspiraatio oli tovi sitten hukassa, niin tästä kirjasta sitä riittää ammennettavaksi koko loppuvuoden (ja vaikka parin seuraavankin) tarpeiksi. Mari Savion ja Kati Rapian kirja Surrur - tee oma marimekkosi on yksinkertaisesti i-ha-na. Vasta ilmestyneessä kirjassa suunvuoron saavat Marimekon suunnittelijat, jotka esittelevät omia käsityöohjeitaan firman kankaista, höystettynä tunnelmakuvilla kunkin kodista. Jos tykkää Marimekosta, väreistä ja kaikesta hassusta, tästä ei voi olla pitämättä. Ohjeita on sekä edistyneille että aloittelijoille: helpoimmissa riittää, että osaa käyttää saksia.

Mieleni tekisi kokeilla ainakin Sami Ruotsalaisen punottua kangaskoria (ylläri!):

...ja Tuula Pöyhösen pallukkarahia:

Mistä tulikin mieleeni: täytyy muistaa käydä katsomassa Designmuseon Marimekkoelämää-näyttely, se on minulta vielä näkemättä. Jospa vaikka viikonloppuna?

Kaurakauluri

Ei ehkä talven tyylikkäin mutta luultavasti mukavin asuste.

Kuvassa on viime viikkojen suosikkiseuralaiseni: lämmitettävä kauratyyny. Ompelin sen alun perin joululahjaksi kipeistä niskoista kärsineelle siipalle, mutta itse olen tainnut käyttää tyynyä enemmän. Pakkasilla kroppa tuntuu olevan jatkuvasti pienessä jännityksessä, ja kauratyyny on ihana kietaista jumittavia hartioita lämmittämään.

Ohjeen nappasin netistä sivustolta, joka oli tässä välissä näköjään lakannut toimimasta. Kirjoitetaan se siis tähän:
1. Leikkaa napakasta kankaasta noin 140x25 cm kokoinen pala (mä käytin kirppikseltä löytynyttä tukevaa puuvillakangasta). Taita kaistale pituussuunnassa kahtia oikeat puolet vastakkain ja ompele pitkät sivut kiinni.
2. Käännä pussi oikeinpäin ja ompele siihen "lokeroita", jotta kaura jakaantuu tasaisemmin: ompele ensin kankaat yhteen keskeltä pituussuunnassa niin, että päihin jaa nelisen senttiä tilaa, sen jälkeen poikittaissuunnassa kolmesta kohtaa tasaisin välein.
3. Valuta pussiin noin 1,3 kg kauranjyviä (löytyy esimerkiksi markettien linnunruokaosastolta). Ompele täyttöaukko kiinni käsin pienillä pistoilla.
4. Lämmitä tyynyä mikrossa täydellä teholla pari minuuttia. Laita harteille, käperry viltin alle ja lue hyvää sisustuslehteä.

Joululahjoja en gång till

Joululoma kului infernaalisen flunssan kourissa - suklaan syömisessä on huomattavasti vähemmän hohtoa, jos sitä ei maista. Koska pieni kuume ja iso väsymys kiusaavat edelleen, olkoon tällä kertaa lyhyestä virsi kaunis: esittelen vain vihoviimeisen joululahjaprojektini. Tyynyt menivät lahjaksi vanhemmilleni, ja materiaalina on käytetty mummani vanhoja lakanoita, joiden pitsit hän on itse virkannut. Ruskea pellavakangas löytyi Fidasta.

Pieni ja hento ote

Mieltymykseni printtikankaissa on viime vuosina kulkenut herkempään ja hempeämpään suuntaan. Ennen silmääni osuivat ensimmäisenä isot, voimakkaat väripinnat ja selkeät kuosit, viime vuosina taas hennommalla viivalla piirretyt kuviot ovat alkaneet viehättää.

Mustavalkoisen, lehtikuvioisen kankaan löysin naapurin Fidasta ja ompelin siitä hyvin proosallisesti verhon keittiön tiskaltaan alle. Piiloon jää kotimme (kaoottinen) kierrätysjärjestelmä. Veikkaan, että tuokaan valkoinen ei kohta ole ihan valkoista.

Nolotti muuten vähän oma snobbailuni: huomasin, että kankaan oli valmistanut Eurokangas, ja ensimmäinen fiilikseni oli pettymys. Mitäpä väliä sillä on, mikä merkki kirpputorilöydön takana piilee - kunhan itse löytö on mieleinen.

Kukkakankaan taas ostin hiljattain Vapaaseurakunnan kirppikseltä. Veikkaan, että kuosi ja väri ovat liian hempeitä ainakin siippani sisustusmakuun - pitää siis vielä harkita, mitä siitä voisi ommella.

Joulupukin pajasta

Tänään sain valmiiksi ensimmäiset joululahjat. Koska niiden kohderyhmä ei vielä lue blogeja, voin esitellä ne jo näin ennakkoon. Viisi- ja kolmevuotiaat siskonpoikani saavat lahjaksi viitat, joilla voi leikkiä vaikkapa ritaria tai viikinkiä. Jos taas mustan vuorin kääntää päällimmäiseksi, viitta toimii myös velhon tai (köyhänmiehen) batmanin asuna. Iloista oli myös se, että tein viitat melkein kokonaan kierrätys- ja ylijäämäkankaista (hyötykäyttöön pääsi esimerkiksi taannoisen kirppistakin pätkäisty helma).

Kaava löytyi Suuresta Käsityölehdestä (4/2009). Se oli tosin suunniteltu kuninkaan viitaksi, mutta meilläpäin viikingit ja ritarit ovat nyt kovempi sana. (Eräs lähipiirin totuuden torvi tosin jo totesi, että noista mun epämääräisistä kristillisistä symboleista tulee mieleen papinkaapu. Nice. Ei anneta sen haitata).

Jääkaapissa odottaa myös elämäni ensimmäinen itse tehty piparkakkutaikina. Kerrankin saan närppiä niin paljon taikinaa kuin haluan!

Koska siellä on mukavaa

Olen perusluonteeltani mukavuusalueihminen. Teen mieluiten niitä asioita, joista tiedän jo valmiiksi tykkääväni, ja uuden kokeileminen vaatii minulta pientä sisäistä patistelua. En jaksa pitää tätä turvallisuushakuista piirrettäni kovin vaarallisena - minä nyt vain olen tällainen, ja olen aina ollut. Sitä paitsi: eikös mukavuusalueella hengailla juuri siksi, että siellä on mukavaa?

Samalla tiedän myös, että joskus ihmisen on hyvä tehdä jotain itselleen uutta ja epätyypillistä. Jos ei muuten, niin siksi, että löytäisi uusia mukavuusalueita. Itse paatuneena ryhmäliikunnan vihaajana olen viime vuosina laajentanut repertuaariani spinningiin, joogaan ja bodypumppiin, kunhan vain pääsin kokeilukynnyksen yli. Sen sijaan tiedän jo valmiiksi, että esimerkiksi aerobic ja laskettelu eivät mukavuusalueelleni koskaan tule mahtumaan. Tässä kohdassa pidätän oikeuden itsetuntemukseen ja annan itselleni luvan olla edes yrittämättää. Se on muuten aikuisuuden kivoja puolia.

Käsityörintamallakin olen tällä viikolla pysytellyt tutuilla urilla. Raitalapaset menivät lahjaksi yhdelle kivalle kolmekymppiselle (koska milloinkaan ei ole liian vanha käyttämään lapasia) ja patalaput uuteen kotiin muuttaneelle.

P.S. Blogi on ollut pystyssä sen verran pitkään, että oli ensimmäisen ulkoasu-uudistuksen aika. Uuden logon väkerryksessä käytin apuna liitutauluseinäämme.

Feikataan parka

Olen haaveillut karvahuppuisesta, parka-henkisestä talvitakista mutta samalla potenut pikkuisen huonoa omaatuntoa siitä, että omistan jo kolme varsin toimivaa ja ihan kivaakin talvitakkia. Joten jos parka ei tule Muhammedin luo, Muhammed menee parkan luo (tai jotain). Suomeksi sanottuna: päätin tuunata vanhaan, mustaan vakosamettiseen Vero Modan talvitakkiini vähän parkatyyliä.

Ostin kangaskaupasta pätkän valkoista teddykarvaa ja ompelin siitä takin huppuun uuden vuorin. Leikkasin kaavan valmiin hupun mukaan, kokosin, huolittelin reunat ja kiinnitin karvahupun lopuksi käsin takkiin. Ompelin myös hihansuihin valkoiset karvareunukset silmänlumeeksi. Ihan hauska siitä tuli, ja taltuttanee akuuteimman parkantarpeen.

Ompelijan haamu

Viikon bloggaustaukoon on syynsä - päällimmäisinä uusi työpaikka ja sukujuhlinta, joiden takia en ole ehtinyt sen paremmin sisustamaan kuin väkertämäänkään. Nyyh.

Uutta tuotantoa ei ole esiteltävänä tälläkään kertaa, sen sijaan yksi arkistojen kätköistä löytynyt helmi. Kaivoin tänään esiin talvitakkini (kyllä, aika on tullut) ja löysin samalla takin, jota en ole käyttänyt vuosiin mutta jota en ole raaskinut laittaa kiertoonkaan: se kun on yksi onnistuneimmista ompeluprojekteistani.

Takki on peräisin ajalta, jolloin vielä jaksoin ommella jotain huiveja, tyynyjä ja kangaskasseja monimutkaisempaa - muistaakseni vuodelta 2001. Farkkukankaisessa takissa on herkullinen kirkkaankeltainen vuori ja hupussa mustaa teddykarvaa. Se hautautui aikanaan kaappiin kai siksi, että vuosikausia käytin lähes yksinomaan farkkuja, ja farkku-farkku-yhdistelmä ei miellyttänyt silmää. Mutta nyt takki näyttää taas freesiltä.