perjantai 31. joulukuuta 2010

Best of 2010

Keittiömme on tänä vuonna tarralaputettu.
Joulukuun lopussa lehdissä on tapana listata vuoden uutistapauksia ja kulttuurituotteita. Koska itse rakastan kyseisten listojen lukemista, laadittakoon blogissakin vuoden päättymisen kunniaksi sellainen - teemana Maijan vuoden 2010 parhaat.

Soitetuin levy: Angus ja Julia Stonen Down the Way. Tykkään konstailemattoman nätistä ja kaihoistasta rypemismusiikista. Australialaisen sisarusduon folkvaikutteinen levy on juuri sellainen.

Onnistunein sisustushankinta: Clas Ohlsonilta ostettu Dymon tarrakone. Sillä olen nakutellut tekstejä keittiön purkkeihin pikkulapsen innolla.

Paras kirja: Mieleenpainuvia ovat olleet ainakin Kamila Shamsien Poltetut varjot, Markus Nummen Karkkipäivä, Sebastian Faulksin Engleby ja Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Mutta jos rehellisiä ollaan, niin suurimmalla innolla taisin lukea Twilight-sarjan teinivampyyrihuttua.

Ensi vuonna lupaan lukea enemmän ja surffailla netissä vähemmän.
Rakkain esine: Kolmekymppislahjaksi saatu Uten.silo teke mut yhä joka päivä iloiseksi. Kiitos ihanat!

Kaunein elokuva: A Single Man kosketti sekä tunteita että kauneudentajua. Harvoin elokuvassa on näin vahva tunnelma. Ja ai niin, olihan siinä myös Colin Firth.

Täydellisin tv-sarja: Tällä saralla olin myöhäisherännäinen, sillä paras elämys oli dvd:ltä päätöksen saatu Sopranos. Maailman parhaaksi tituleerattu tv-sarja oli juuri niin hyvä kuin sopi odottaakin.

Ikimuistoisin keikka: Vampire Weekend Roskildessa. Siitäkin huolimatta, että seurasimme keikkaa screeniltä täyteenammutun teltan ulkopuolelta. Fiiliksen synnytti hyvä seura, jorailu nurmikolla paljain jaloin, 30 asteen helle ja kylmä luomumojito. Oi.

Suosikkiravintola: Tässä sarjassa kilpailu on kova, mutta ehkä parhaat kulinaristiset elämykset koin Raku Yassa. Loistavan ruuan lisäksi pidän paikan sisustuksesta ja ystävällisestä palvelusta. Kannattaa maistaa ainakin karashi shake -makeja (grillattua lohta, majoneesia ja kevätsipulia) sekä edamame-papuja.

Ilahduttavin comeback: Pyöräily. Lapsuuden pakkopyöräily (kouluun fillarilla säällä kuin säällä) jätti jälkensä, mutta tänä kesänä työmatkapyöräilystä tuli yllättäen päivän vapauttavin hetki. Kunhan kukaan ei pakota nousemaan satulaan talvella.

Isoäidin neliöitä on pian kasassa peiton verran.
Lempiharrastus: Virkkaaminen. Peittoprojekti on jo puolenvälin paremmalla puolella, ja mattoja ja koreja on syntynyt kunnioitettava määrä. Kuka olisi vuosi sitten uskonut paatuneesta neulojasta?

Mainiota uutta vuotta ihmiset!

maanantai 27. joulukuuta 2010

Joululahjoja en gång till


Joululoma kului infernaalisen flunssan kourissa - suklaan syömisessä on huomattavasti vähemmän hohtoa, jos sitä ei maista. Koska pieni kuume ja iso väsymys kiusaavat edelleen, olkoon tällä kertaa lyhyestä virsi kaunis: esittelen vain vihoviimeisen joululahjaprojektini. Tyynyt menivät lahjaksi vanhemmilleni, ja materiaalina on käytetty mummani vanhoja lakanoita, joiden pitsit hän on itse virkannut. Ruskea pellavakangas löytyi Fidasta.

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Varmaan jo uskaltaa toivottaa valkoista joulua?


Näkymä makuuhuoneemme ikkunasta: tuolla jossain se on, meikäläisen polkupyörä nimittäin. Keväällä voi ihan pikkuisen kaduttaa, etten vienyt sitä ajoissa varastoon. Tällä hetkellä siirron tiellä on jonkin sortin force majeure.

Mutta vaikka pyörällä ei hetkeen rullailla, toivon sen sijaan, että raideliikenne kulkee tänään edes kohtuullisesti, kun matkustan Pohjanmaalle joulunviettoon ja äidin hoiviin parantelemaan flunssaani. Suurin dilemma tällä hetkellä on se, montako kerää lankaa on välttämätöntä ottaa joululomalle mukaan (toistaiseksi pakattuna kolme kerää ja yksi virkkuukoukku. Yhdet puikot tarvittaneen vielä.)

Oikein rentouttavaa ja onnellista joulua, allihoppa!

tiistai 21. joulukuuta 2010

Rasvaa koneeseen


Kun ensimmäiset pakkaset tänä talvena iskivät, ihoni muuttui rutikuivaksi ja hilseileväksi melkein yhdessä yössä. Päätin yrittää (maanisen rasvaamisen lisäksi) kosteuttaa itseäni myös sisäisesti, ja nyt olen muutaman viikon ajan syönyt joka aamu cashew-pähkinöitä soijajugurtin ja puolukoiden höysteenä. Silloin tällöin olen lorauttanut puuron joukkoon öljyä, ja myös avokadoja olen popsinut aikaisempaa enemmän. (Avokado toimii muuten erinomaisesti leivänpäällisenä: kypsä hedelmä levittyy veitsellä, ja sen päälle vain ripottelee vähän suolaa. Nam.)

En tiedä, mistä mikäkin lopulta johtuu, mutta joka tapauksessa ihon kuivuus on hellittänyt huomattavasti. Puhumattakaan siitä, että olen oivaltanut, miten hyviltä pähkinät ja avokadot maistuvat.

Olin rasva-asioissa pitkään kahden vaiheilla: yhdellä kertaa ostin kevytmargariinia, seuraavalla rasvaisinta oivariinia. Viime aikoina vaaka on kuitenkin alkanut yhä enemmän ja enemmän kallistua aitouden ja paremman maun puolelle. Silloin kun leivon, käytän suosiolla voita, ja kevyttuotteita ostan harvoin. Sama pätee makeutukseen: hiljattain heitin roskiin ison purkillisen makeutusjauhetta ja ihmettelin, miksi koskaan olin sellaista moskaa käyttänyt.

Näin ne ruokatrendit näköjään vaikuttavat. Tosin luonnollisuus tuntuu nyt niin (maalais)järkeenkäyvältä, että on outoa, ettei se ole ollut trendi aina.

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Joulupukin pajasta, osa 2


Tämänkin joululahjan uskallan paljastaa, koska paketti luovutettiin ja avattiin jo tänään. Puolitoistavuotias veljentyttö sai lahjaksi virkattua leikkiruokaa, jota väkersimme yhdessä isosiskon kanssa. Porkkanoihin ja hedelmiin löytyi mallia Mia Bengtssonin Amigurumi-kirjasta, loput taas kehiteltiin itse. Idean sain alun perin Varpusen blogista.

Ensituntumalta suurimmaksi hitiksi nousi paistettu kananmuna, jonka nuori neiti tosin asetteli mieluummin päänsä päälle kuin lautaselle.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Pieni ja hento ote


Mieltymykseni printtikankaissa on viime vuosina kulkenut herkempään ja hempeämpään suuntaan. Ennen silmääni osuivat ensimmäisenä isot, voimakkaat väripinnat ja selkeät kuosit, viime vuosina taas hennommalla viivalla piirretyt kuviot ovat alkaneet viehättää.

Mustavalkoisen, lehtikuvioisen kankaan löysin naapurin Fidasta ja ompelin siitä hyvin proosallisesti verhon keittiön tiskaltaan alle. Piiloon jää kotimme (kaoottinen) kierrätysjärjestelmä. Veikkaan, että tuokaan valkoinen ei kohta ole ihan valkoista.


Nolotti muuten vähän oma snobbailuni: huomasin, että kankaan oli valmistanut Eurokangas, ja ensimmäinen fiilikseni oli pettymys. Mitäpä väliä sillä on, mikä merkki kirpputorilöydön takana piilee - kunhan itse löytö on mieleinen.


Kukkakankaan taas ostin hiljattain Vapaaseurakunnan kirppikseltä. Veikkaan, että kuosi ja väri ovat liian hempeitä ainakin siippani sisustusmakuun - pitää siis vielä harkita, mitä siitä voisi ommella.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Kalaa pöytään


Virkkuukoukut ovat viuhuneet ja ompelukone laulanut viikonloppuna, mutta lopputuloksista ollaan toistaiseksi hys hys. Arvannette miksi.

Sen sijaan voin esitellä erään pienen löydön. Pesulareissullani piipahdin myös Harjutorin laidalla sijaitsevassa Kauppahuone Kekossa, jossa myydään valikoitua kierrätystavaraa lampuista astioihin: osa ehtaa designia ja osa muuten vain kivaa. Hinnat eivät ole tietysti ihan kirppisluokkaa (joskaan eivät minusta tolkuttoman kalliitakaan), mutta sen toki ymmärtää, kun joku tekee tuota työkseen. Ja palvelu on tosi ystävällistä ja asiantuntevaa - kannattaa käydä vaikka joululahjaostoksilla.

Minun haaviini tarttuivat nämä kaksi kalakuvioista pikku tarjotinta/pannunalusta (tai miksi sellaisia sanotaan, jotka ilmeisesti on tarkoitettu katettavaksi pöytään kuumien lautasten alle?). Ne oli kuulemma tuonut myyntiin joku vanha rouva, joka oli hankkinut ne Englannista. Yhteensä kustansivat 15 euroa.

Nämä voisivat toimia inspiraationa myös "kokataan kalaa" -projektiini, jonka täten julistan alkaneeksi. Haluaisin oppia laittamaan enemmän kalaruokia (tai oikeastaan edes joitain kalaruokia), ja mahdollisimman eettisistä ja ekologisesti kestävistä kalalajeista (tonnikalapiffit täytyy siis unohtaa). Vinkkejä otetaan vastaan. Ainakin Herkun ja Koukun Jytiksellä on ollut samantapainen projekti - täytynee kaivaa sieltä reseptejä.


Myös tapaus amaryllis sai onnellisen lopun. Noudatin Karmiinin neuvoa ja leikkasin kukkaan puhjenneet varret maljakkoon. Nyt ne näyttävät oikein somilta.

lauantai 11. joulukuuta 2010

Vähän isompi mattonen


Viikonloput ovat minulle kirpputoriaikaa. Lauantaisin piipahdan vähintään Sörnäisten Fidassa, usein myös Iso-Roban vastaavassa. Sunnuntait taas ovat Vallila-päiviä.

Tänään tosin korjasin lähinnä viime viikonlopun kirpputorisatoa: löysin Fidasta viikko sitten maton, jonka kiikutin saman tien pesulaan. Matto ei näyttänyt kovin likaiselta, mutta koska loikoilen ja istuskelen mielelläni lattialla, ajattelin, että se olisi mukava joka tapauksessa pesettää. Puuha tuli sitä paitsi edullisemmaksi kuin luulin: kemiallinen pesu Kallion pesulassa Harjutorilla maksoi 14 euroa neliömetriltä, eli tämän maton kohdalla yhteensä 30 euroa. Ei paha. Itse matto kustansi 80 euroa.


Tuumailen vielä maton lopullista sijoituspaikkaa: tällä hetkellä se on olohuoneessa. Toisaalta tuollainen karvakasa voisi tuntua kivalta jaloissa myös aamuisin sängystä noustessa.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Mattosen pyöräytin


Linnan juhlien pukukriitikkona toimimisen lomassa virkkasin pienen maton, joka pääsee ystävien putkiremontoituun kylppäriin. Toinenkin matto olisi tilauksessa toisille putkirempasta selvinneille, kunhan pääsevät yksimielisyyteen siitä, mikä on uuden vessan tehosteväri. 

Tämä yksilö tehtiin ihan kirjavalla räsymattomeiningillä, materiaalina muun muassa tuubihuiviompelusta yli jääneitä kankaanpaloja. Kuva on otettu pikkusiskon Iphonen hipstamatic-toiminnolla. Vähänkö mä olisin coolimpi bloggari jos mullakin olisi tuollanen.

Tänään leivoin myös pipareita (ei yhtä hyvää kuin taikina) enkä taaskaan katsonut Tuntematonta sotilasta (kirjan olen onneksi lukenut).

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Joulupukin pajasta


Tänään sain valmiiksi ensimmäiset joululahjat. Koska niiden kohderyhmä ei vielä lue blogeja, voin esitellä ne jo näin ennakkoon. Viisi- ja kolmevuotiaat siskonpoikani saavat lahjaksi viitat, joilla voi leikkiä vaikkapa ritaria tai viikinkiä. Jos taas mustan vuorin kääntää päällimmäiseksi, viitta toimii myös velhon tai (köyhänmiehen) batmanin asuna. Iloista oli myös se, että tein viitat melkein kokonaan kierrätys- ja ylijäämäkankaista (hyötykäyttöön pääsi esimerkiksi taannoisen kirppistakin pätkäisty helma).

Kaava löytyi Suuresta Käsityölehdestä (4/2009). Se oli tosin suunniteltu kuninkaan viitaksi, mutta meilläpäin viikingit ja ritarit ovat nyt kovempi sana. (Eräs lähipiirin totuuden torvi tosin jo totesi, että noista mun epämääräisistä kristillisistä symboleista tulee mieleen papinkaapu. Nice. Ei anneta sen haitata).

Jääkaapissa odottaa myös elämäni ensimmäinen itse tehty piparkakkutaikina. Kerrankin saan närppiä niin paljon taikinaa kuin haluan!

torstai 2. joulukuuta 2010

Maija ja amarylliksenvarsi


Päivitys aiheeseen anopin amaryllis: tilanne näyttää huolestuttavan paljon samalta kuin viime jouluna. MITÄ mä oikein teen väärin? Aattoon mennessä tuo varsi ulottuu varmaan jo kattoon...

Huokaus. Onneksi omatekoinen Spotify-joululaulusoittolista ja Thehuoneen vihreä Cranberry Forest -tee lohduttavat.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Säärenlämmikettä


Sain säärystimet valmiiksi. Bikerbootsit ehkä vähän lievittävät Flashdance-fiilistä. Innostuin patenttineuleesta ja beigestä langasta (Lankadelistä alehinnalla löytynyt villa-silkkinen Novita Wind Luxus) niin paljon, että ajattelin tikuta vielä samanlaisen kaulurinkin.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Koreilua


Haluaisin oppia käyttämään enemmän koruja arjessa. Ihailen ihmisiä, joiden asukokonaisuuksiin näyttävät korut kuuluvat olennaisena osana ja jotka eivät myöskään arastele käyttää useampia koruja yhtä aikaa.

Oma koruvalikoimani rajoittuu työpäivinä korkeintaan kaulakoruihin. Korviksia en ole käyttänyt yläasteen jälkeen, koska päätin, että ne eivät sovi kasvojeni muotoon (sitä paitsi korvikset ja silmälasit samassa päässä ovat musta jotenkin liikaa). Vasemmassa kädessäni on rannekello, joten siihen ei mahdu koruja, ja hiirikädessä taas rannekoru on työpäivän aikana epämukava. Sormuksiin sain yliannostuksen nuoruusvuosien Kalevalakoru-huuman aikana, mutta ehkä niihin voisi taas opetella...?

Edistin koruprojektiani eilen Taikin myyjäisissä ja ostin pellinpalasta taivutellun kaulakorun (10 e). Taannoiselta kirppisreissulta mukaan taas tarttui vitosella kullanvärinen kääty, jossa on kolme erilaista ketjua.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Leipää, kukkia ja pakkasta


Ai että mä nautin siitä, kun saan selviytyä talvesta. Vaikka lunta sataa ja pakkanen paukkuu, yhteiskunta toimii: talot lämpenee, bussit kulkee ja talkkarit hiekoittaa jalkakäytäviä. On hauska katsoa ihmisiä pakkasvaatteissa, pipo- ja huivikerrosten alla, ja kokea voittajafiilistä, kun on itse osannut pukeutua tarpeeksi paksusti eikä yhtään palele.

Sitä paitsi pakkanen on hyvä syy viettää perjantai-iltaa kotona, polttaa kynttilöitä ja leipoa esimerkiksi erinomaista perunafocacciaa. Ohje on peräisin jostain naistenlehdestä.

Perunafocaccia

3 dl vettä
25 g hiivaa
1/2 tl suolaa
1 tl sokeria
1/2 dl oliiviöljyä
n. 5 dl täysjyvävehnäjauhoja
Pinnalle:
oliiviöljyä
n. 4 isoa perunaa
tuoretta rosmariinia
sormisuolaa

Liuota hiiva kädenlämpöiseen veteen. Sekoita joukkoon suola, sokeri, öljy ja jauhot. Vaivaa taikina (se saa jäädä melko löysäksi). Anna kohota noin puoli tuntia. Kuori ja pilko sillä aikaa perunat ohuiksi siivuiksi.
Levitä taikina leivinpaperilla peitetylle uunipellille. Voitele oliiviöljyllä ja lisää viipaloidut perunat. Ripottele pinnalle reilusti oliiviöljyä, suolaa sekä muutama rosmariininoksa. Suolaa kannattaa laittaa ihan rohkeasti, peruna tuntuu imevän sitä aika hyvin (mä laitoin 2-3 teelusikallista).
Paista 225 asteessa noin puoli tuntia.


Tänään olen ollut iloinen myös siitä, että mummalta saamani kaktus on alkanut kukkia. Ilmeisesti olen ihan vahingossa tehnyt jotain oikein.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Terve taas, menneisyys!


Luulin joskus, että ihminen ei voi innostua uudelleen niiden vuosikymmenten muodista, jotka on jo elänyt. Olin väärässä. Pienen kakistelun jälkeen valikoidut palat 80- ja 90-lukujen tyylistä ovat taas alkaneet näyttää hyviltä.

Tulin tänään ensimmäistä kertaa poikenneeksi vapaaseurakunnan kirppiksellä, joka on työmatkani varrella Lapinrinteellä. Ja voila - heti tein kasari- ja ysärihenkisiä löytöjä! Tiskin takana hääri kaksi seitsemänkymppistä tätiä, joista toinen oli kuulemma käyttänyt ostamiani silkkipaitoja työskennellessään aikoinaan "johdon sihteerinä". Hänen vinkkinsä oli, että riittää, kun silittää paidan etumuksen ja hihansuut, koska muu ei kuitenkaan näy jakun alta. Paitojen lisäksi ostin epämääräisen kaavun, jonka kuosi muistuttaa 90-luvun vuodesohvaa. Yhteensä ne kustansivat huikeat neljä euroa.


Olen myös alkanut neuloa beigejä säärystimiä patenttineuleesta. How very Flashdance of me.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Marskin manttelinperijä


Parhaat löydöt tehdään aina sattumalta. Piipahdin lauantaina Uffilla ihan vain huvin vuoksi ja marssinkin ulos kaupasta villakangastakin kanssa. Takki oli alun perin nilkkamittainen - siitä tuli lähinnä mieleen marsalkka Mannerheim ja talvisota - mutta polvipituiseksi lyhennettynä ilme muuttui täysin. Hieman epäroin 38 euron hintaa, mutta kannatti sijoittaa.

Ennen tuotemerkitkin olivat kauniimpia.

Valmistaja on suomalainen Vaato Oy, takki on täyttä villaa ja virheettömässä kunnossa. Eron parina viime talvena käyttämääni Zaran "villakangastakkiin" huomaa selvästi - tämä painaa tuplasti enemmän ja on lämpimyydessään täysin eri kaliiberia. Vanhojen suomalaisten vaatetehtaiden tuotteet herättää mussa aina valtavan haikeuden: tämäkin takki on niin kaunis ja huolella tehty.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Kansainvälistä käsityövaihtoa


Teimme käsityövaihtikset Japanissa asuvan opiskelukaverini ja käsityöläiskollegani Millan kanssa. Hän virkkasi minulle harmaan pipon (jonka nimi on Doris - kaikki Tampereella aikaa kanssani viettäneet ymmärtänevät, miksi), minä taas postitin Japaniin valko-harmaa-sini-oranssin tuubihuivin, josta valitettavasti en muistanut ottaa kuvaa. Pipo on ihanan pehmeä ja muhkea, ja se saapui postissa parahultaisesti päivää ennen kuin Helsinkiin tuli talvi.

Tälläisia käsityöbravuurivaihtokauppoja olisi hauska harrastaa enemmänkin! Ja miksei niitä voisi laajentaa myös kokkailun ja muiden taitojen puolelle.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Joulu on ihan just


Joku viisas sanoi minulle viime vuonna: älä ajattele niitä jouluvaloina, ajattele niitä talven tunnelmavaloina. Tämä siis silloin, kun tuskailin, onko marraskuussa liian aikaista ripustaa jouluvaloja. Tänä vuonna päätin, että saan virittää ne justiinsa silloin kuin tykkään. Se hetki tuli tänään.


Aloitin jouluun valmistautumisen myös istuttamalla anopilta lahjaksi saadun amarylliksensipulin. Viime vuonna vastaavasta sipulista kasvoi metrin mittainen, hervoton varsi, joka kyllä lopulta kukki mutta näytti kohtuullisen urpolta. Toivotaan, että tänä vuonna onnistun paremmin. Alku ei ollut sikäli lupaava, että jouduin istuttamaan sipulin lasikulhoon, koska sopivaa ruukkua ei löytynyt....


Tähän jouluvarustelu omalta kohdaltani taitaa sitten jäädäkin. Vaikka joulusta tykkäänkin, en ole vielä kasvanut niin aikuiseksi, että omistaisin joulukoristeita, joululiinoja tai muuta sesonkiin kuuluvaa tilpehööriä. Tuntuu lähinnä tylsältä ja puuduttavalta, kun kaikki sisustuslehdet tursuavat parhaillaan joulukrääsää. Ainoastaan valkoiseksi maalattu himmeli uusimmassa Dekossa herätti mussa jonkinlaista mielenkiintoa.

Ehkä innostun koristelusta tosissani sitten, kun vietän ensimmäistä kertaa joulua omassa kodissani. Toistaiseksi karkaan yhä vanhempieni kuusen ja tonttukuvien ääreen.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Koska siellä on mukavaa


Olen perusluonteeltani mukavuusalueihminen. Teen mieluiten niitä asioita, joista tiedän jo valmiiksi tykkääväni, ja uuden kokeileminen vaatii minulta pientä sisäistä patistelua. En jaksa pitää tätä turvallisuushakuista piirrettäni kovin vaarallisena - minä nyt vain olen tällainen, ja olen aina ollut. Sitä paitsi: eikös mukavuusalueella hengailla juuri siksi, että siellä on mukavaa?

Samalla tiedän myös, että joskus ihmisen on hyvä tehdä jotain itselleen uutta ja epätyypillistä. Jos ei muuten, niin siksi, että löytäisi uusia mukavuusalueita. Itse paatuneena ryhmäliikunnan vihaajana olen viime vuosina laajentanut repertuaariani spinningiin, joogaan ja bodypumppiin, kunhan vain pääsin kokeilukynnyksen yli. Sen sijaan tiedän jo valmiiksi, että esimerkiksi aerobic ja laskettelu eivät mukavuusalueelleni koskaan tule mahtumaan. Tässä kohdassa pidätän oikeuden itsetuntemukseen ja annan itselleni luvan olla edes yrittämättää. Se on muuten aikuisuuden kivoja puolia.

Käsityörintamallakin olen tällä viikolla pysytellyt tutuilla urilla. Raitalapaset menivät lahjaksi yhdelle kivalle kolmekymppiselle (koska milloinkaan ei ole liian vanha käyttämään lapasia) ja patalaput uuteen kotiin muuttaneelle.

P.S. Blogi on ollut pystyssä sen verran pitkään, että oli ensimmäisen ulkoasu-uudistuksen aika. Uuden logon väkerryksessä käytin apuna liitutauluseinäämme.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Feikataan parka


Olen haaveillut karvahuppuisesta, parka-henkisestä talvitakista mutta samalla potenut pikkuisen huonoa omaatuntoa siitä, että omistan jo kolme varsin toimivaa ja ihan kivaakin talvitakkia. Joten jos parka ei tule Muhammedin luo, Muhammed menee parkan luo (tai jotain). Suomeksi sanottuna: päätin tuunata vanhaan, mustaan vakosamettiseen Vero Modan talvitakkiini vähän parkatyyliä.

Ostin kangaskaupasta pätkän valkoista teddykarvaa ja ompelin siitä takin huppuun uuden vuorin. Leikkasin kaavan valmiin hupun mukaan, kokosin, huolittelin reunat ja kiinnitin karvahupun lopuksi käsin takkiin. Ompelin myös hihansuihin valkoiset karvareunukset silmänlumeeksi. Ihan hauska siitä tuli, ja taltuttanee akuuteimman parkantarpeen.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Nuo nokkelat norjalaiset

Oslon-matkan hauskin löytö oli - hämmentävää kyllä - paikallisen Pelastusarmeijan käsialaa. Kirjakaupassa myytiin muistivihkoja, joiden kannet oli otettu vanhoista kirjoista, ja kirjanmerkkejä, jotka oli askarreltu nahkaisten opusten selkämyksistä. Ja tätä nokkelaa kierrätysdesignia tuotti siis norjalainen Freselsarmeen.

Ostin itselleni muistivihon jännittävällä otsikolla Sally Baxter i Canada. Aion askarrella siitä kalenterin ensi vuodeksi. Siippa puolestaan sai tuliaisiksi kirjanmerkin, joka aiemmin on ollut Gyldendals Konversasjons leksikon.

Oslo oli muutenkin paljon sympaattisempi, nätimpi ja hauskempi kaupunki kuin odotin. Jos sinne joskus menette, kannattaa ainakin:
...Ihailla hämmentävän inhimillisiä ja ilmeikkäitä patsaita Vigelandparkissa.
...Paistatella päivää Oopperatalon katolla (näin ihmisläheistä ja kaunista pitäisi modernin arkkitehtuurin aina olla).
...Illastaa Kampen Bistrossa (kyllä, se todella on paikan nimi) ja syödä brunssia Food Storyssa.
...Juoda ylihintaiset oluet Cafe Monossa.
...Huvittua metrolippuautomaatista, jonka osto-ohjeet alkoivat näin: "1. Choose what you want to do with your life."
...Käydä sunnuntaimarkkinoilla Blåssa.
...Matkustaa Holmenkollenille, fiilistellä mäkihyppytornia ja juoda kahvit Frognerseterenissa (mutta skipatkaa se hapanmaitopuuro. Kaikki kansallisruuat eivät ole kokeilemisen arvoisia.)

Olisiko siitä Musiikkitalostakin voinut tehdä sellaisen, jonka katolle saa kiivetä...?

Minkäköhän salaisuuden Vigelandsparkenin kivitäti on paljastamaisillaan?

Älkää kokeilko tätä puuroa. Toistan: älkää kokeilko.

Sievää siellä kyllä oli.

Ovat selvästi patsaskansaa nuo norjalaiset. Tällaisia hauskoja ylläreitä tuli vastaan tavan takaa.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Pinkkiä silkkiä, voi hyvä tavaton



Värit on kuulemma taas tulossa. Niinpä jatkoin silkki-iloitteluani Uffilla ja ostin kirkkaanpinkin silkkipaidan. Sävy on livenä vieläkin päräyttävämpi kuin kuvassa.

Eipä tähän taida olla lisättävää. Paitsi että hyvää loppuviikkoa, minä lähden lomailemaan Osloon! (Varmasti oikein viehättävä paikka näin marraskuussa.)

maanantai 1. marraskuuta 2010

Minä sydän Marimekko



Sisustuskankaiden suhteen olen aika rajoittunut, ja myönnän sen itsekin. Kun ostoslistalla on verho, tyynynpäällinen tai pöytäliina, suuntaan suoraan Marimekkoon (no, jokusen syrjähypyn olen tehnyt Vallilalle, Finlaysonille ja kirppiksille, mutta ei aleta saivartelemaan.) Tunnen myös täysin ansaitsematonta ylpeyttä aina, kun ulkomaisissa sisustuslehdissä vilahtavat Mariskoolit ja Isoloiden kankaat.

Sitä paitsi olen läpikotaisin verho- ja tyynyihminen: ihannekodissani on simppelit valkoiset seinät, joita voi maustaa vaihtelevilla tekstiileillä. Mun on vaikea ymmärtää, että monet ihmiset todella elävät vapaaehtoisesti ilman verhoja. Eikö se ole vähän sama asia kuin eläisi ilman... lamppuja? tuoleja? kattoa?

Mainiota Marimekossa on myös se, miten firma on onnistunut uudistumaan. Olisi helppoa jämähtää tuottamaan samoja takavuosikymmenten hittikankaita, mutta sen sijaan Marimekko on nostanut esiin kiinnostavia nuoria suunnittelijoita, kuten Maija Louekarin, Sanna Annukan ja Aino-Maija Metsolan.

Asunnoissani on vuosien saatossa ollut Marimekkoa jos jonkinmoista. Yläkuvassa näkyvän, nykyisen olohuoneemme Kaakaopuun lisäksi muun muassa...

...Putkinotkoa

...Tantsua

...Ananasta

...ja Bottnaa.

Tällä hetkellä taas himoitsen...

...Siirtolapuutarhaa

...Joikua

... ja Räsymattoa.

Itse asiassa melkein mitä tahansa, kunhan se ei ole Unikkoa. Ketkä hullut niitä vielä ostavat? 

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Muistamme sen värin, joka oli harmaampi

Tyttöjä Hertankadulla vuonna 1974. Kuva Simo Rista / Helsingin kaupunginmuseo.

Töölönlahdella Hakasalmen huvilassa on parhaillaan esillä valokuvanäyttely nimeltä Asfalttia ja auringonkukkia, joka esittelee Helsinkiä 60-70-lukujen taitteessa. Arkiset ja lavastamattomat, eri puolilta kaupunkia napatut otokset ovat valokuvaajapariskunta Eeva ja Simo Ristan käsialaa. Niissä näkee karvahattuisia lapsia, kivijalkapuoteja, sisäpihoja, mielenosoittajia, raksamiehiä...

Kuvia katsoessa kirpaisi varsinkin se, miten upeita taloja ja alueita 70-luvulla on laitettu matalaksi. Oli jännä nähdä myös, millainen oli ruuhka-Helsinki ennen metroa.

Kuvien lisäksi näyttelytilaan oli lavastettu 70-luvun olohuone, josta tuolloin lapsuutensa eläneet varmasti bongaavat tuttuja esineitä. Nettikokoelmassa kuvia on vielä tuhansia lisää, mutta kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa näyttely paikan päällä: pääsevät paremmin oikeuksiinsa suuremmassa koossa.

Missä tällaista mattoa on käytetty...? Kuva Eeva Rista / Helsingin kaupunginmuseo.

Mun päässä alkoi kuvia katsellessa välittömästi soida Ultra Bran Helsinki. Siis se, jossa lauletaan:
"Kaupunki on muuttunut mutta/
ei järin paljon/
Muistamme sen värin/
joka oli harmaampi/
Silloin ei/
ollut yhtään eurooppalaista vaateliikettä/
Olutta oli vain ruokailijoille/
Koko paikka muistutti Neuvostoliittoa..."

Itse vasta muutama vuosi sitten kaupunkiin muuttaneena katsoin tietysti kuvia aika eri silmin kuin vaikkapa se vieressäni purettua Puu-Pasilaa muistellut kuusikymppinen pariskunta. Kiinnostavaa silti, itse kullekin kaupunkilaiselle. Näyttely on auki 27.2. asti.

Rautatientori vuonna 1971. Kuva Eeva Rista / Helsingin kaupunginmuseo.