Isoksi tytöksi kasvattamisesta

Sängystä sain kätevästi uuden neulomisprojektin eli sängynpeiton. Toistaiseksi sen virkaa toimittaa vanha isoäidin neliöistä tehty peitto.

Eräs pienen elämän virstanpylväs saavutettiin pari viikkoa sitten, kun pinnasänky purettiin osiin ja tilalle saatiin isojen tyttöjen sänky. Mulla oli ollut mielessä muutama vaihtoehto: Muuramen Jolla, Niemen tehtaiden retrosänky, Unipuun Jatkopuu ja Avaroomin Ava Kids. Unipuu sattui Tori.fi:ssä vastaan kohtuuhintaisena, hyväkuntoisena ja turvalaidalla varustettuna, joten sen valitsimme.

Elsa on ollut aivan tohkeissaan sekä uudestä sängystä (sinne pääsee itse kiipeämään!), että synttärilahjaksi saaduista muumilakanoista ("Äiti kuka tuo on?" "Tiuhti" "Äiti kuka tuo on" "Öööö... Viuhti?"). Eikä nukkumaanmenokaan ole muuttunut sekoiluksi, kuten pelkäsin, vaan kiltisti tyyppi jää illalla omaan sänkyynsä pötköttämään eikä vaeltele sieltä öisin pois.

Samalla olen miettinyt myös tätä isoksi tytöksi kasvattamista. Eräs ystäväni totesi kerran – mielestäni viisaasti – että hän ei pidä siitä, kun lasta kehutaan kertomalla, kuinka iso poika tai tyttö tämä on. Että pieni saa olla pieni. Silti huomaan itse täysin automaattisesti käyttäväni kyseistä sanaparia kehuessani tai kannustaessani Elsaa. "Istut siinä kuin iso tyttö!" "Sitten kun olet iso tyttö, äiti opettaa sinutkin neulomaan." "Syötpä hienosti, ihan kuin isot tytöt."

Ja sitten seuraavassa lauseessa tietysti kerron lapselle, kuinka hän on "äidin pieni" ja "ihana pikkuinen".  Voihan johdonmukaisuus.

Ehkä kyse on yksinkertaisesti siitä, että monesti se "iso tyttö" on varsin tehokas kannustin. Jo tosi pienestä lapsesta näkee, kuinka silmä kovana hän seuraa isompien lasten touhuja – ne kiinnostavat ihan eri tavalla kuin aikuisten. Päiväkodissa Elsalle on aina erityisen tärkeää, että kotiin lähtiessä kuljetaan  "isojen pihan" poikki, eikä kukaan saa häntä nauramaan niin kuin vanhemmat serkkupojat. Ei kai se silloin ole ihme, jos isona oleminen vaikuttaa varsin siistiltä touhulta.