Neulottu raitatyyny (mukana kuvausassistentti)

"Äiti mitä sä teket? Mitä sä teket? Minäkin otan kuvia!"

Neuloin jämälangoista tällaisen tyynynpäällisen vanhan ja kulahtaneen tilalle. Vuorottelin pysty- ja vaakaraitoja fiilispohjalta, vähän samassa hengessä kuin tässä tyynyssä joskus muinoin. Lankoina oli ainakin oranssien sohvatyynyjen, tummansinisen villatakin ja harmaan jättineuleen ylijäämää. Toiselle puolelle ompelin tukevaa harmaata kangasta, jota puolestaan oli jäänyt taannoisista kulmasta kulmaan -tyynyistä. Ai että mä nautin, vaikka lanka- ja kangasvarastoista hävisikin tällä konstilla ehkä noin promille.

Kuvia ottaessani mukaan pyrki innokas kaksivuotias assistentti. Hän oli eilisiltana myös "ompeluapulaisena" eli istui sylissäni, kun hurruuttelin tyynyn reunoja siksakilla. Kaikkein mielenkiintoisin oli tietenkin neulatyyny: ai että sitä olisi ollut kiva hypistellä, mutta kun kurja äiti kielsi!

"Se on minun tyyny! Minun!"

Mä niin toivon, että Elsakin isompana innostuu kässähommista. On supersympaattinen ajatus, että me joku ilta istuttaisiin yhdessä tällä samalla sohvalla, näpräilemässä omia projektejamme. Niisk!

(Saatan olla vähän herkässä tilassa, sillä huomenna on ohjelmassa elämämme ensimmäinen päiväkodin kevätjuhla. Olen saanut vihjeitä sekä "kissaesityksestä" että "koiratanssista", ja viime aikoina meillä on lauleskeltu myös ahkerasti, että kevätsää lämmittää, luonnon kaiken herättää. Saa nähdä, mitä on luvassa. Mä alan itkeä jo melkein pelkästä ajatuksesta.)

Telkkariseinän sisustus, vaihe 2

Lamppu on Normann Copenhagenin, peili Iina Vuorivirran Vino, tuoli siipan perintö-Artekia ja tv-taso Ikeasta.

Olohuoneen murheenkryynin eli telkkariseinän sisustus jatkuu. Helmikuussa ostettu Vino-peili sai jokin aika sitten seurakseen Habitatin Flap-kellon, joka oli pitkään keikkunut "pitäiskö?"-hankintalistallani. Olen tykännyt tämäntyyppisistä kelloista jo vuosia ja odotellut, onko kyseessä  kuitenkin vain jonkun sortin trendihurahdus, josta vielä kasvan yli. Koska niin ei ole toistaiseksi käynyt, pääsi Flap olohuonetta piristämään.

Tätä kelloa piti oikein erikseen jonottaa Habitatilta, on ilmeisen suosittu tuote. Tälläkin hetkellä nettikaupassa oli näköjään tarjolla vain pienempää kokoa punaisena.

Jotain pientä ja värikästä tuo seinäasetelma vielä kaipaa. Operaatio telkkariseinän sisustus – to be continued!

Neulottu nalle eräälle pikkuveljelle

Kolmevuotias kummipoikani sai hiljattain pikkuisen veljen. Viikonloppuna kävimme katsomassa vauvaa, jolle tein lahjaksi pehmolelusarjan seuraavan version: pöllön ja ketun jälkeen vuorossa oli... nalle? Oikeastaan aloin vain neuloa jonkinlaista otusta, mutta nallelta lopputulos ehkä lähinnä näyttää.

Lankoina oli sekalaisia puuvillalangan jämiä. (Ai että millaista tyydytystä tunsin, kun silmiä ja suuta varten sain oikeasti käytettyä mustan lankakerän aivan loppuun asti. Se on harvinaista se.)

Ja vauva, voi jestas! On älytön klisee jauhaa, miten pieniä ne ovat, mutta silti: miten pieniä ne ovat! Ja miten isolta tytöltä tuo oma yhtäkkiä tuntuu, lippis päässään huulet mutrussa sanomassa äidille, että "tyhmä!", kun pitäisi lähteä puistosta kotiin.

Ruotsalainen (maineeltaan vähän ristiriitainen) kasvatusguru Anna Wahlgren on kuulemma joskus sanonut, että jokaisessa perheessä pitäisi aina olla kaksivuotias, koska se on niin maaginen ikä. Ja maaginen se kyllä on, aina silloin, kun ei ole hemmetin rasittava. Lapsen kyky omaksua uusia asioita ja yhdistellä niitä toisiinsa tuntuu aivan käsittämättömältä. Samalla hänestä on myös koko ajan enemmän seuraa: huollettavan ja viihdytettävän pötkylän sijaan hän on nykyään mainio tyyppi, jonka kanssa tahtoo viettää aikaa ja tehdä juttuja. Joskus ne jutut toki päättyvät uhmaraivareihin, mutta niitäkin on musta helpompi käsitellä kuin pikkuvauvan mysteerikitinöitä.

Hah, tästähän tulikin tällainen äitienpäivän jälkitunnelmointi. Kiitos Elsa, on ihanaa olla sun äiti!

Kaksivuotiaan kanssa New Yorkissa (mahdollisuus!)

Välillä piti tehdä pitstoppeja leikkipuistoon. Mutta olihan siinäkin jotain erityistä! Lapset heittelivät jenkkifutista ja Elsa kysyi, miksi he heittävät suklaamunaa. 

Tammikuussa kirjoitin Facebookiin: "New York kaksivuotiaan kanssa: uhka vai mahdollisuus? Kyselee nimim. Vai sittenkin Teneriffalle"

Pessimistit varoittivat, että aikaero on hankala, joka paikkaan pitää jonottaa, kaksivuotias ei jaksa istua rattaissa, metroissa on hankala kulkea vaunuilla eikä Nykistä mitenkään saa lapsen kanssa irti sitä, mitä haluaa.

Ja toiset kannustivat, että ihmiset ovat ihania, lapsen kanssakin voi fiilistellä kaupunkia ja siinä se menee Nykissä missä Helsingissäkin. Reissuun vaan rennolla asenteella! Korvaa pelko innostuksella!

Kevät oli maalis-huhtikuun taitteessa Nykissä jo piirun verran pidemmällä kuin Suomessa.

Onneksi kuunneltiin jälkimmäisiä, sillä kyllä, Nyki oli ehdottomasti mahdollisuus sekä itselle että lapselle. Lennot menivät kivuttomammin kuin olisin luullut: padin, tarrakirjojen ja rusinoiden voimilla pärjättiin hyvin. Aikaerossa oli haasteensa molempiin suuntiin (huomenta, johan se kello on viisi!), mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä kuitenkaan. 

Ja totta kai kaksivuotias välillä väsyi, kitisi ja kysyi, voidaanko jo mennä kotiin ja Oravapuistoon, ja eli viikon lähinnä croissanteilla, tuubisoseilla ja avokadoilla. Mutta toisaalta hän myös odotti innosta hihkuen Vapauden patsaan näkemistä, fiilisteli pingviinejä Central Parkin eläintarhassa ja oli joka aamu yhtä täpinöissään siitä, että taas saadaan mennä NYYJOOKIN METTOLLA! Jokaiselle metrolinjalle annettiin myös oma nimi tutun henkilön alkukirjaimen mukaan (ilmeni, että ainut tuntemamme G:llä alkava henkilö on kotimme talonmies, joten kuljimme taajaan myös talonmiehen metrolla.)

Luonnonhistoriallisessa museossa Elsa nukkui onnensa ohi, mutta äiti ja Laura-täti fiilistelivät hänenkin puolestaan.

Meidän New York -kokemuksemme oli Brooklyn-painotteinen (Airbnb-kämppämme sijaitsi Park Slopen liepeillä), mutta monta täsmäiskua teimme toki Manhattanillekin. Nähtävyyksiäkin pystyi naperon kanssa suorittamaan varsin hyvin, etenkin, jos ajoitti pahimmat jonotukset päikkäriaikaan. MoMA, Guggenheim, luonnonhistoriallinen museo, WTC-museo, Empire State Building – check. 

Ja se, mitä reissulta eniten odotin, eli syöminen, luonnistui myös enimmäkseen hyvin. Elsa sai aika vapaat padinkäyttöoikeudet aikuisten ruokarauhan takaamiseksi, ja ravintoloiden henkilökunta suhtautui lapseen superystävällisesti silloinkin, kun paikasta ei edes löytynyt syöttötuolia. Joka päivä aloitettiin muhkealla brunssilla: pannukakuilla, toasteilla, granolalla, tuorepuristetuilla mehuilla... Ah! En tee sen yksityiskohtaisempaa listausta, mutta sanonpa vaan, että ainakin The Finch, Five Leaves, Buttermilk Channel, Butcher's Daughter, Colonia Verde, Hugo and Sons ja Lot 2 saavat yhä aikaan lämpimän ailahduksen sydämessäni.

Olihan se ihana kaupunki. Tavallaan jotenkin kotoisa, helppo ja rento, tutunoloinenkin. Mutta samalla ihan wow: onhan se hurja tunne, kun Manhattanin profiili ekaa kertaa piirtyy horisonttiin. Tulemme uudestaan, ehdottomasti!

Coney Island oli sateisenakin päivänä kiva retkikohde. Ja saipahan ajaa heppakarusellissa monta kertaa peräkkäin jonottamatta.

 (Kiitos myös kuvista ja laatuseurasta matkakumppaneille!)