Neulottu nalle eräälle pikkuveljelle

Kolmevuotias kummipoikani sai hiljattain pikkuisen veljen. Viikonloppuna kävimme katsomassa vauvaa, jolle tein lahjaksi pehmolelusarjan seuraavan version: pöllön ja ketun jälkeen vuorossa oli... nalle? Oikeastaan aloin vain neuloa jonkinlaista otusta, mutta nallelta lopputulos ehkä lähinnä näyttää.

Lankoina oli sekalaisia puuvillalangan jämiä. (Ai että millaista tyydytystä tunsin, kun silmiä ja suuta varten sain oikeasti käytettyä mustan lankakerän aivan loppuun asti. Se on harvinaista se.)

Ja vauva, voi jestas! On älytön klisee jauhaa, miten pieniä ne ovat, mutta silti: miten pieniä ne ovat! Ja miten isolta tytöltä tuo oma yhtäkkiä tuntuu, lippis päässään huulet mutrussa sanomassa äidille, että "tyhmä!", kun pitäisi lähteä puistosta kotiin.

Ruotsalainen (maineeltaan vähän ristiriitainen) kasvatusguru Anna Wahlgren on kuulemma joskus sanonut, että jokaisessa perheessä pitäisi aina olla kaksivuotias, koska se on niin maaginen ikä. Ja maaginen se kyllä on, aina silloin, kun ei ole hemmetin rasittava. Lapsen kyky omaksua uusia asioita ja yhdistellä niitä toisiinsa tuntuu aivan käsittämättömältä. Samalla hänestä on myös koko ajan enemmän seuraa: huollettavan ja viihdytettävän pötkylän sijaan hän on nykyään mainio tyyppi, jonka kanssa tahtoo viettää aikaa ja tehdä juttuja. Joskus ne jutut toki päättyvät uhmaraivareihin, mutta niitäkin on musta helpompi käsitellä kuin pikkuvauvan mysteerikitinöitä.

Hah, tästähän tulikin tällainen äitienpäivän jälkitunnelmointi. Kiitos Elsa, on ihanaa olla sun äiti!

Kaksivuotiaan kanssa New Yorkissa (mahdollisuus!)

Välillä piti tehdä pitstoppeja leikkipuistoon. Mutta olihan siinäkin jotain erityistä! Lapset heittelivät jenkkifutista ja Elsa kysyi, miksi he heittävät suklaamunaa. 

Tammikuussa kirjoitin Facebookiin: "New York kaksivuotiaan kanssa: uhka vai mahdollisuus? Kyselee nimim. Vai sittenkin Teneriffalle"

Pessimistit varoittivat, että aikaero on hankala, joka paikkaan pitää jonottaa, kaksivuotias ei jaksa istua rattaissa, metroissa on hankala kulkea vaunuilla eikä Nykistä mitenkään saa lapsen kanssa irti sitä, mitä haluaa.

Ja toiset kannustivat, että ihmiset ovat ihania, lapsen kanssakin voi fiilistellä kaupunkia ja siinä se menee Nykissä missä Helsingissäkin. Reissuun vaan rennolla asenteella! Korvaa pelko innostuksella!

Kevät oli maalis-huhtikuun taitteessa Nykissä jo piirun verran pidemmällä kuin Suomessa.

Onneksi kuunneltiin jälkimmäisiä, sillä kyllä, Nyki oli ehdottomasti mahdollisuus sekä itselle että lapselle. Lennot menivät kivuttomammin kuin olisin luullut: padin, tarrakirjojen ja rusinoiden voimilla pärjättiin hyvin. Aikaerossa oli haasteensa molempiin suuntiin (huomenta, johan se kello on viisi!), mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä kuitenkaan. 

Ja totta kai kaksivuotias välillä väsyi, kitisi ja kysyi, voidaanko jo mennä kotiin ja Oravapuistoon, ja eli viikon lähinnä croissanteilla, tuubisoseilla ja avokadoilla. Mutta toisaalta hän myös odotti innosta hihkuen Vapauden patsaan näkemistä, fiilisteli pingviinejä Central Parkin eläintarhassa ja oli joka aamu yhtä täpinöissään siitä, että taas saadaan mennä NYYJOOKIN METTOLLA! Jokaiselle metrolinjalle annettiin myös oma nimi tutun henkilön alkukirjaimen mukaan (ilmeni, että ainut tuntemamme G:llä alkava henkilö on kotimme talonmies, joten kuljimme taajaan myös talonmiehen metrolla.)

Luonnonhistoriallisessa museossa Elsa nukkui onnensa ohi, mutta äiti ja Laura-täti fiilistelivät hänenkin puolestaan.

Meidän New York -kokemuksemme oli Brooklyn-painotteinen (Airbnb-kämppämme sijaitsi Park Slopen liepeillä), mutta monta täsmäiskua teimme toki Manhattanillekin. Nähtävyyksiäkin pystyi naperon kanssa suorittamaan varsin hyvin, etenkin, jos ajoitti pahimmat jonotukset päikkäriaikaan. MoMA, Guggenheim, luonnonhistoriallinen museo, WTC-museo, Empire State Building – check. 

Ja se, mitä reissulta eniten odotin, eli syöminen, luonnistui myös enimmäkseen hyvin. Elsa sai aika vapaat padinkäyttöoikeudet aikuisten ruokarauhan takaamiseksi, ja ravintoloiden henkilökunta suhtautui lapseen superystävällisesti silloinkin, kun paikasta ei edes löytynyt syöttötuolia. Joka päivä aloitettiin muhkealla brunssilla: pannukakuilla, toasteilla, granolalla, tuorepuristetuilla mehuilla... Ah! En tee sen yksityiskohtaisempaa listausta, mutta sanonpa vaan, että ainakin The Finch, Five Leaves, Buttermilk Channel, Butcher's Daughter, Colonia Verde, Hugo and Sons ja Lot 2 saavat yhä aikaan lämpimän ailahduksen sydämessäni.

Olihan se ihana kaupunki. Tavallaan jotenkin kotoisa, helppo ja rento, tutunoloinenkin. Mutta samalla ihan wow: onhan se hurja tunne, kun Manhattanin profiili ekaa kertaa piirtyy horisonttiin. Tulemme uudestaan, ehdottomasti!

Coney Island oli sateisenakin päivänä kiva retkikohde. Ja saipahan ajaa heppakarusellissa monta kertaa peräkkäin jonottamatta.

 (Kiitos myös kuvista ja laatuseurasta matkakumppaneille!)

Neulottu päiväpeitto (ripauksella roosaa)

Oli kiva neuloa pitkästä aikaa jotain isompaa jättipuikoilla. Mallineuletta sovellan varmasti jatkossakin.

Terveisiä Nykin-reissun jälkeisestä iltakoomasta! Matka oli mitä mainioin (siitä oma postauksensa tuonnempana), mutta jetlagin päälle iski sellainen kevätväsymys, että iltaisin on tuntunut ihan mahdottomalta alkaa päivittää matkakuulumisia.

Nyt oli kuitenkin pakko kaivaa kamera esiin aamulla ennen töihinlähtöä ja räpsäistä pikainen kuva uusimmasta kässäprojektista: Elsan juniorisänkyyn neulomastani päiväpeitosta, jonka ohjeen poimin Suuresta käsityölehdestä 1/2014. Alun perin kyseessä oli vauvan peitto, mutta silmukkamäärää kasvattamalla ohje taipui hyvin päiväpeitoksikin. Lankana mulla oli villainen Drops Eskimo.

Kennomainen mallineule oli hauska ja simppeli tehdä: ensin 4 kerrosta sileää raitavärillä, sitten valkoisella 2 kerrosta ainaoikeaa, joista ensimmäisellä kerroksella neulotaan joka 4. s pitkänä silmukkana (=työnnä oikean käden puikko 4 krs alempana olevan valkoisen silmukan läpi, ota lanka puikolle ja vedä läpi, pudota vasemman käden puikolta vastaava s pois). Pitkien silmukoiden paikka vaihteli aina joka toisella kerroksella. Silmukoita mulla oli 91 ja peiton kooksi tuli noin 95x145 cm, mutta paksulla langalla se valmistui suht nopeasti.

Tässä vielä lähis neuleen pinnasta, tässä kuvassa väritkin toistuvat oikeampina.

Elsan ainut toive peiton suhteen oli "pinkkiä", joten äiti heltyi sen verran, että valitsi yhteen raitaan harmahtavaa roosaa. Mystinen pinkki, en tajua, mistä se tulee! Hyvin peitto on onneksi kelvannut näinkin: vaikka se pinkki noin teoriassa kiinnostaa, käytännössä tällaiset seikat ovat vielä aika epäolennaisia, jos niitä vertaa vaikka kivien ja keppien keräilyyn tai vessapaperirullien silppuamiseen.

P.S. Jos tulevalle sunnuntaille 24.4. ei ole ohjelmaa, tulkaahan piipahtamaan vuoden parhaassa kirppistapahtumassa eli Vanhan Herttoniemen pihakirppiksellä! Mikäli sää sallii, myyntipöydän ääressä Mäyrätiellä päivystän minäkin. Kaupan on ainakin naisten ja miesten vaatteita, kirjoja ja sekalaista sisustuskamaa.

Sopivasti Vinossa

Tällä viikolla aurinko on kutitellut kasvoja juuri sen verran, että mieleen on noussut ensimmäinen haalea aavistus keväästä. Sieltä se taas tulee, ihan niin kuin sovittiin! Parina iltapäivänä myös koti on kylpenyt lempeässä ilta-auringon valossa – tai ainakin sen verran, mitä kesällä pesemättä jääneiden ikkunoiden läpi on sisään päässyt.

Ilta-auringon valossa ehdin räpsäistä myös pari kuvaa olohuoneen telkkariseinän uudesta tulokkaasta, Iina Vuorivirran Vino-peilistä. Toissa viikonloppuna siippa ja Elsa lähtivät mummilaan, ja minä vietin  rillutteluviikonloppua muun muassa sisustusputiikkikierroksella. Lokal-galleriaan oli juuri tullut uusi satsi Vino-peilejä, joita olen jo pitkään ihaillut – kauan ei tarvinnut miettiä, kun kaupat syntyivät.

Peilin jujuna on kahdesta kappaleesta vinottain rakennettu pinta. Peili heijastaa huoneesta vähän eri kohtia, ja jos seisoo sen keskellä, ei näe kuvajaistaan lainkaan. Peilinpalat voi valita joko sisään- tai ulospäin kääntyviksi, kokoja on kaksi ja kehyksissä on messingin lisäksi vaihtoehtona myös kupari. Tämä isompi peili maksoi 250 e. Vuorivirta on nuori suomalainen suunnittelija, joka nykyään käsittääkseni työskentelee Ikealla.

Jotain muutakin olohuoneen tyhjänä seissyt seinä vielä kaipaa, mutta tässä on hyvä alku.

Isoksi tytöksi kasvattamisesta

Sängystä sain kätevästi uuden neulomisprojektin eli sängynpeiton. Toistaiseksi sen virkaa toimittaa vanha isoäidin neliöistä tehty peitto.

Eräs pienen elämän virstanpylväs saavutettiin pari viikkoa sitten, kun pinnasänky purettiin osiin ja tilalle saatiin isojen tyttöjen sänky. Mulla oli ollut mielessä muutama vaihtoehto: Muuramen Jolla, Niemen tehtaiden retrosänky, Unipuun Jatkopuu ja Avaroomin Ava Kids. Unipuu sattui Tori.fi:ssä vastaan kohtuuhintaisena, hyväkuntoisena ja turvalaidalla varustettuna, joten sen valitsimme.

Elsa on ollut aivan tohkeissaan sekä uudestä sängystä (sinne pääsee itse kiipeämään!), että synttärilahjaksi saaduista muumilakanoista ("Äiti kuka tuo on?" "Tiuhti" "Äiti kuka tuo on" "Öööö... Viuhti?"). Eikä nukkumaanmenokaan ole muuttunut sekoiluksi, kuten pelkäsin, vaan kiltisti tyyppi jää illalla omaan sänkyynsä pötköttämään eikä vaeltele sieltä öisin pois.

Samalla olen miettinyt myös tätä isoksi tytöksi kasvattamista. Eräs ystäväni totesi kerran – mielestäni viisaasti – että hän ei pidä siitä, kun lasta kehutaan kertomalla, kuinka iso poika tai tyttö tämä on. Että pieni saa olla pieni. Silti huomaan itse täysin automaattisesti käyttäväni kyseistä sanaparia kehuessani tai kannustaessani Elsaa. "Istut siinä kuin iso tyttö!" "Sitten kun olet iso tyttö, äiti opettaa sinutkin neulomaan." "Syötpä hienosti, ihan kuin isot tytöt."

Ja sitten seuraavassa lauseessa tietysti kerron lapselle, kuinka hän on "äidin pieni" ja "ihana pikkuinen".  Voihan johdonmukaisuus.

Ehkä kyse on yksinkertaisesti siitä, että monesti se "iso tyttö" on varsin tehokas kannustin. Jo tosi pienestä lapsesta näkee, kuinka silmä kovana hän seuraa isompien lasten touhuja – ne kiinnostavat ihan eri tavalla kuin aikuisten. Päiväkodissa Elsalle on aina erityisen tärkeää, että kotiin lähtiessä kuljetaan  "isojen pihan" poikki, eikä kukaan saa häntä nauramaan niin kuin vanhemmat serkkupojat. Ei kai se silloin ole ihme, jos isona oleminen vaikuttaa varsin siistiltä touhulta.

Älypuhelinvieroitusta: kello, joka herättää!

Herätysääni on kellossa puhelinta tylympi, mutta eipähän toisaalta tule torkutettua turhaan.

En varmasti ole ainoa ihminen, jota on alkanut ahdistaa oma tapa pakkomielle käyttää kännykkää ajanvietteenä: siis se, että luuri kaivetaan automaattisesti esiin jokaisessa tyhjässä hetkessä. Muistan vielä (surullisen) elävästi ajan, jolloin pilkkasin siippaani siitä, että hän ei pystynyt odottamaan metroa ilman puhelintaan. Se oli vuosina ennen omaa älylaitettani – nyt ei tulisi kuuloonkaan, että seisoisin pysäkillä ihan vain tyynesti omissa ajatuksissani. Viime syksynä koimme senkin hetken, että hartaasti odotettu bussi (sunnuntai ja harvat vuorovälit) huristeli pysäkin ohi, kun molemmat miehen kanssa tuijotimme luurejamme. Niin typerää!

Teen välillä pyhiä periaatepäätöksiä esimerkiksi siitä, että alan kännykän räpläämisen sijaan lukea metrossa kirjaa. Mutta ei tarvita kuin yksi unohdus, pokkari jää väärään laukkuun ja taas puhelin kaivetaan esille.

Yhden päätöksen olen kuitenkin saanut toteutuksen tasolle: puhelimella ei enää ole asiaa makuuhuoneeseeni. En halua antaa itselleni sitä mahdollisuutta, että unta odotellessani tai ensimmäisenä aamulla klikkaisin auki Facebookin. Pyrin rauhoittamaan myös viimeisen tunnin ennen nukkumaanmenoa kaikilta älylaitteilta, sillä huomaan selvästi, että kirkkaiden ruutujen tuijottaminen vaikeuttaa nukahtamistani.

Koska puhelin oli toimittanut myös herätyskellon virkaa, esitin siipalle joululahjatoiveen: vanha kunnon vekkari, mutta sellainen joka on a) nätti ja b) äänetön (en pysty nukkumaan minkään tikittävän asian läsnäollessa). Tällainen Braunin digitaalikello on joulusta asti nököttänyt yöpöydälläni. Vieroituksen ensimmäinen askel otettu.

Helpoista helpoimmat palmikkolapaset

Montakohan vuotta on mennyt siitä, että olen neulonut lapasia jollain muulla tyylillä kuin helmineuleella, raidoilla tai suosikki-pintaneuleellani? Nyt sain yhden hyvän vaihtoehdon lisää repertuaariini, kun innostuin tämän kalastajaneuleen helpoista palmikoista. Mä en ole palmikoiden neulomista kauheasti harrastanut – se on vain aina jotenkin tuntunut liian työläältä – mutta kolmen silmukan minipalmikot eivät vaatineet apupuikkoa tai muutakaan kikkailua. Kämmenpuolelle neuloin ihan vain sileää ja lankana oli Novitan Nalle, kuinkas muutenkaan.

Silmukoita olisi ehkä saanut olla vähän normaalimäärää (48 s) enemmän, koska palmikot vetivät neulosta kasaan, mutta toisaalta tykkään siitä, että lapaset ovat napakasti istuvat. Nämä tulivat vaihteeksi omaan käyttöön. Siistimmille edustuslapasille alkoikin olla tarvetta lumi- ja hiekkalaatikkohommissa nuhjaantuneiden tilalle.