Lapsuuden taikaa

(Ai että, miten mieltä lämmittää tuo ihana räntäpyryinen talvimaisema. Ai että.)

Lapsena joissain esineissä oli erityistä hohtoa. Niiden hienous ei välttämättä liittynyt esineen arvoon aikuisten silmissä, mutta lapselle ne olivat ihaninta ikinä. Omassa lapsuudessani yksi tällainen taikaesine oli mummun korurasia. Sen oli pappa tehnyt, ja sen sisällä oli valikoima mummun koruja, joita siskon kanssa pikkutyttöjen hartaudella kävimme läpi. Eikä siinä ollut väliä, oliko koru muovia vai kultaa, meille jokainen oli yhtä hieno.

Pari kuukautta sitten rakkaan mummuni elämä päättyi. Nyt papan tekemä korurasia on minun makuuhuoneeni ikkunalaudalla. Sinne pääsee oma korukokoelmani, jota ehkä jonkin ajan päästä käymme läpi samanlaisella hartaudella erään pienen neitokaisen kanssa. Toivotaan, että taika on tallella.

Kaiken säätämisen arvoista

Pieni lomalainen oli onnesta soikeana lämmöstä, valosta ja siitä, että sai pitää molemmat vanhemmat koko ajan lähellään.

Yhden asian olen äidiksi tulemisen jälkeen ymmärtänyt: olen valmis säätämään aika paljon, että voin tehdä niitä asioita, joita ennen lastakin tykkäsin tehdä. Se tarkoittaa sitä, että ravintolaan mennään, vaikka iso osa ateriasta menisi Talk-murujen tarjoilemiseen pöytäseurueen kärsimättömimmälle. Että ystävät kutsutaan illanviettoon, vaikka onkin olemassa se riski, että joku käyttää koko illan kitisevän vauvan kanniskeluun. Että taidenäyttelyyn mennään sekä vaunuilla että kantorepulla varustettuna siltä varalta, että hänen kuninkaallinen korkeutensa ei viihdykään edellämainituissa.

Ja että matkalle lähdetään, vaikka mukaan pakattu tavaramäärä on kasvanut eksponentiaalisesti ja perillä todennäköisesti huomaat, että olet unohtanut pakata itsellesi hiusharjan, koska olet keskittynyt miettimään lapsen bodyjen ja leggingsien komboja.

Niin ja toki niiden reissujen konsepti on pikkuisen muuttunut.

Aikaisemmin esimerkiksi matkaunelmieni kärkeen ei olisi kiilannut viikon pakettimatka Teneriffalla hiljaisessa kalastajakylässä, jossa ei ole mitään muuta kuin yksi ökyresortti, jossa voi elellä täysihoidolla, lojua altaalla ja käydä spinningissä. Nyt se oli justiinsa sitä, mitä kaipasin.

Ja heti seuraavana viikonloppuna lähdimme vielä ystäväpariskunnan kanssa urheilulomalle Vierumäelle, jossa meidän ammattiliitolla on mökki. Tämä voi kuulostaa maailman tylsimmältä konseptilta mutta on oikeasti tosi kivaa, jos yhtään tykkää liikkua. Siipat pelasivat tennistä, me tytöt kävimme jumpassa ja illalla kokkailimme mökissä tai kävimme aivan kelvossa hotelliravintolassa syömässä.

Hassuinta oli tajuta, että kun viimeksi olimme vastaavalla reissulla pari vuotta sitten, kävimme niitä iänikuisia "lapsia vai ei" -keskusteluja. Nyt mukana oli yksi puolivuotias ja yksi reilun vuoden ikäinen neiti. Ja kivaa oli näinkin, vaikka Teneriffan-tuliaisina tullut vatsapöpö = lapsen selkäkakka kesken ravintolaillallisen.

Mutta hei, siitäkin selvittiin pienellä säätämisellä. Eikä ollut edes mun vuoro vaihtaa vaippaa.

Osta pala peltoa!

Esimerkki erään viikon sadosta. Kuva: Herttoniemen ruokaosuuskunta.

Viime kesänä ja syksynä joka toinen tiistai kärryttelimme Elsan kanssa Herttoniemen kirjastolle. Keräsimme kassimme täyteen biodynaamisesti viljeltyjä perunoita, porkkanoita, maa-artisokkia, lehtikaaleja, sipuleita, palsternakkoja, salaatteja – you name it. Homman nimi oli Herttoniemen ruokaosuuskunnan peltohanke, josta omistamme osuuden puoliksi siskoni perheen kanssa.

(Pähkinänkuoressa: Herttoniemen ruokaosuuskunnan perustama Kaupunkilaisten oma pelto -projekti on pyörinyt jo muutaman vuoden ajan. Osuuskunta on vuokrannut Korsosta pellon ja palkannut sille ammattipuutarhurin viljelemään luomukasviksia. Liittymällä ruokaosuuskuntaan pääsee satokaudella lähes viikoittain osalliseksi pellon antimista.)

Siskon perhe on ollut peltopuuhissa mukana jo pitkään, mutta meille kesä oli ensimmäinen. Pelkäsin etukäteen, että eksoottisimmat kasvikset unohtuisivat kaappiin homehtumaan. Pelko oli kuitenkin paria yksittäistä yrttinippua lukuun ottamatta turha. Pikemminkin kunkin viikon sato toimi kokkailun inspiraationa: tuskin olisin muuten tullut tehneeksi esimerkiksi kyssäkaali-coleslaw'ta, maa-artisokkakeittoa tai spagettikurpitsapastaa. Satokausi osui sopivasti yhteen myös Elsan kiinteiden ruokien aloittamisen kanssa, eli monet neidin ensimmäisistä makukokeiluista tulivat oman pellon kasviksista.

Satomaksu osuuskunnan jäsenille on 450 e, ja viime vuonna satoa jaettiin lähes jouluun asti. Pikaisella laskutoimituksella yhden viikon ruokakassin hinnaksi tuli reilut parikymmentä euroa, mikä kaupan luomuhyllyn vakioasiakkaalle tuntuu varsin kilpailukykyiseltä hinnalta. Jäsenyyteen kuuluu myös talkoovelvoite, joka voi tarkoittaa ihan konkrettisia peltohommia tai esimerkiksi jäsenhankintaa, kuljettamista tai suunnittelua. Viime kesänä siskon mies hoiti meidän osuutemme talkootöistä, mutta ensi kesänä voisin mielelläni lähteä pellolle iskemään sormeni multaan: miten terapeuttinen ajatus!

Ja onhan tässä sekin hieno puoli, että peltolaisena saa olla mukana kokeilemassa ihan uudenlaista tapaa tuottaa ekologista lähiruokaa.

Entäpä miksi kirjoitan tästä nyt? Koska ruokaosuuskuntaan otetaan tänä vuonna 35 uutta jäsentä. Kiinnostuneiden kannattaa mennä 18.3. järjestettävään esittelytilaisuuteen, jonka tiedot löydät täältä. Ja tosiaan tämä meidänkin systeemi eli osuuden puolittaminen kahden perheen kesken toimi oikein hyvin: me saimme sadon joka toinen kerta, siskon perhe joka toinen.

Äitien ja naperoiden aamupalaklubi

(Kuten kuvasta näkyy, kasvatan lapsestani pokeriammattilaista.)

Mun piti ottaa tätä postausta varten joku ihana ennen-kuva korkkaamattomasta aamiaispöydästä, mutta – kuten yleensä – se unohtui. Saatte siis jälkeen-kuvan siitä, millainen on näky kolmen äidin ja 7–14 kk:n ikäisten naperoiden aamupalatreffien jälkeen.

Kun Elsa jokin aika sitten siirtyi nukkumaan vain yhdet päiväunet, päivien aikataulutus helpottui huomattavasti, kun hengailuaikaa unien molemmin puolin jäi enemmän. Mutta nyt ne päikkärit osuvat tietysti juuri lounasaikaan, joka aikaisemmin oli sosiaalisen elämäni kohokohta (tuolloin listasin suosikkiravintoloitani täällä). Nykyään lounasaikaan on kuitenkin joko oltava kotona nukkumassa tai sellaisessa paikassa, jossa vauvan viitsii jättää ikkunan taakse itkuhälyttimen päähän.

Olemmekin äitiyslomaporukalla lanseeranneet uuden hengailumuodon eli aamupalatreffit. Tänään testasimme konseptia toiseen kertaan meillä, ja hyvin toimi. Tarjolla oli Sikke-sämpylöitä, turkkilaista jugurttia anopin omenahillolla, keitettyjä munia ja appelsiinia. Aamupalaa on sitä paitsi lounasta helpompi syödä vauvahääräilyn lomassa: haukkaus sämpylästä, vauvan sormet pois kaverin silmistä, siemaus teemukista, napero pois mikron kimpusta, viipale hedelmää, tutti suuhun yhdelle draamakuningattarelle.

On myös maailman liikuttavinta seurata, miten nämä syntymästään asti toisensa tunteneet minityypit ovat pikku hiljaa alkaneet ottaa muutakin kontaktia kuin vain lelujen varastamista ja tukasta nyhtämistä. Ai että mä odotan sitä aikaa, kun niillä on ihat omat juttunsa, joiden edestä lyödään äideiltä lastenhuoneen ovi kiinni.

Sohvatyynyt kevätkuosiin

Jokin aika sitten olimme lounaalla Maritorissa, jossa juuri vaihdettiin ruokalan tekstiilejä uusiin, Kustaa Saksen suunnittelemiin kuoseihin. Tyynyt alkoivat näyttää niin kivoilta, että oli pakko saada itsellekin – ja olihan siitä jo vuosia aikaa, kun sohvatyynyjen päälliset viimeksi vaihdettiin. Siltä kyllä näyttivätkin ja suoraan energiajätteeseen menivät. (Osaako joku muuten sanoa, saako kangasta panna energiajätteen joukkoon? Mulla on tästä ristiriitaista tietoa, mutta yleensä olen rohjennut ne sinne heittää.)

Merivuokko-kankaan kaveriksi halusin neuloa pari tyynynpäällistä. Menitasta löytyi paloautonpunaista Schachenmayr Sun City -lankaa, joka mätsäsi kankaan kanssa. Tein neuleeseen omasta päästäni siksak-kuvion oikeilla ja nurjilla silmukoilla. Tyynyt ovat kokoa 40x40cm ja silmukoita mulla oli 75.

(Tällaista väriä on mun kameralla ja kuvaustaidoilla mahdoton saada toistettua oikein: väri ei ole livenä ihan noin räiskyvä kuin kuvassa. Mutta aika reteän keväinen silti.)

P.S. Päivitin pitkästä aikaa oikean laidan blogisuosikkini, lista oli jäänyt vähän ajastaan jälkeen. Tässä ne, joita innokkaimmin tällä hetkellä seuraan.

Kukkakauppa kotinurkille

Uudelle kasville löytyi kotoa just passeli betoniruukku, jonka joskus saimme lahjaksi.

Herttoniemessä Erätorin laidalla on jo pitkään seissyt liiketila tyhjillään. Aina ohi kulkiessani olen miettinyt, että voiii kun tuohon tulisi jotain kivaa. Ja nyt on tullut! Kukkakauppa toiseen puolikkaaseen, ja toiselle puolelle kuulemma myöhemmin kahvila. Sellaisia täällä ei liiemmälti olekaan. Liikoja en vielä uskalla toivoa: mulle riittäisivät hyvät leivonnaiset, tilaa vaunuille ja kesällä pari pöytää ulkosalla, joissa voisi maistella limua ja pullaa.

Kukkakaupasta kävin jo ostamassa kannatusmielessä yhden viherkasvin. Onko lukijoissa ketään hortonomia, joka tunnistaisi kasvin? Myyjärouva ei puhunut kovin hyvää suomea eikä osannut kertoa sen nimeä. 

Aihe kiinnostaa siitä syystä, että meillä on täällä kotona yksi pieni hortonomi, joka mielellään tutustuu kasveihin myös suutuntumalla. Ja siksi olisi kiva tietää, ovatko myrkyllisiä vai eivät (iso peikonlehti lähti jo pikkusiskolle evakkoon).

Lastenvaatteita kirppikseltä – pinkki, fuksia, roosa ja ne muut

Kirppissaalista Elsalle tulevaa etelänlomaa varten. Missä keltaiset, missä harmaat, missä mustavalkoiset?

Mulle on ollut alusta asti selvää, että pyrin ostamaan mahdollisimman suuren osan Elsan vaatteista kirppikseltä – siis ne, joita ei saada lähipiirin lasten peruina tai lahjana. Tähän asti olen siihen todella hyvin pystynyt: ainoastaan joitain yksittäisiä täsmähankintoja tyyliin sukkahousut ja jarrusukat olen joutunut hakemaan uutena kaupasta. Rakas kirppisharrastukseni on myös saanut aivan uutta tvistiä, kun kirpputorien entinen harmaa alue eli lastenosasto onkin täynnä mahdollisuuksia.

Yksi mutka vain on matkassa. Nimittäin vaaleanpunainen.

Tuntuu siltä, että mitä isommaksi vauva on kasvanut, sitä vähemmän kirppiksillä on tarjolla muuta kuin a) pinkkiä/fuksiaa/roosaa tai b) sinistä supersankarikuvioilla. Ja yleensä näiden kohdalle on vielä lappu TYTÖN VAATTEITA tai POJAN VAATTEITA. Kaikki mun lempivärit eli keltaiset, oranssit, harmaat ja vihreän eri sävyt ovat paitsiossa, hyvällä säkällä löytää sentään violettia, valkoista tai kirkkaanpunaista. Ehkä vastasyntyneitä vielä puetaankin kirjavammin, mutta isomman lapsen kohdalla pinkki-sininen -jako on hämmentävän vahva.

En pyri kasvattamaan lastani sukupuolineutraalisti mutta kylläkin sukupuolisensitiivisesti: hän saa vapaasti ilmaista – tai olla ilmaisematta – tyttöyttään juuri niin kuin parhaaksi näkee. Ja jos se jonain päivänä tarkoittaa sitä maanisen vaaleanpunaista kautta, jonka vallassa puolet päiväkotien pihamaista näyttää olevan, olkoon niin. Ongelma vain on se, että mä en tykkää vaaleanpunaisesta (enkä sen paremmin niistä Spiderman-printeistäkään). Haalea roosa tai reipas fuksia vielä menee, mutta se perinteinen possunpunainen – ei, ei ja ei. Paljon mieluummin pukisin Elsan oman makuni mukaan niin kauan kuin hänellä itsellään ei asiaan ole mielipidettä.

Paha vain, että aika moni äiti ennen mua on ajatellut homman toisin. Siksi tämä kirppishaukka joutui viime viikon Pohjanmaan-reissulla nielemään jupinansa, kun hakusessa oli Elsalle kesävaatteita tulevaa etelänlomaa varten. Pikkumimmi saa edustaa Teneriffalla muun muassa vaaleanpunaisessa kukkamekossa, fuksianpinkeissä caprihousuissa ja marjapuuronpunaisessa sortsihaalarissa.

Ehkä ne sointuu ihan kivasti yhteen mun musta-valko-harmaan garderoobini kanssa.