Vaatekaappini sisällöstä huolestuttavan suuri osa koostuu mustan, harmaan ja hailean erilaisista sävyistä. Ne ovat helppoja ja vaarattomia, eikä niissä tarvitse pelätä erottuvansa suomalaisesta katukuvasta.
Tänä keväänä värit ovat Se Juttu, ja minäkin aion yrittää päästä trendiin mukaan. Viikonloppuna vietimme kaveriporukalla nostalgialomaa opiskelukaupungissamme Tampereella, ja löysin Bonuskirppikseltä kasarityylisen fuksianpunaisen mekon. Paitsi että fuksia on aika päräyttävä tuttavuus, se on myös niitä värejä, joita olen aina tietoisesti kartellut rationaalisella perusteella "ei ole mun väri". No, nyt saa luvan olla.
 |
| Tykästyin erityisesti mekon hihoihin. |
Piemontessa maistoin ensimmäistä kertaa elämässäni hevosenlihaa. Olen "arkikasvissyöjä" ja syön lihaa harvoin - lähinnä sukulaisten ruokapöydissä ja joskus hienoissa ravintoloissa - ja yritän valita mahdollisimman eettisesti tuotettuja vaihtoehtoja eli luomua tai riistaa. Kun kuulin, että Piemonten tarjoama polle oli kotimaista, uskalsin sitä tilata. Jokin aika sitten Hesarissa kirjoitettiin, kuinka suuri osa Suomessa teurastetuista hevosista ei päädy elintarvikekäyttöön, koska hevosenlihan kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa (samasta aiheesta voi lukea täältä).
Tuntuu aikamoiselta haaskaukselta, kun hevosia joka tapauksessa kasvatetaan ratsastus- ja ravikäyttöön. Ja toisin kuin tuotantoeläimet, heppa on todennäköisesti elänyt pitkän ja kohtuullisen hyvän elämän, jossa siitä on huolehdittu ja sitä on rakastettu. Vaikka entinen heppatyttö olenkin, mulle ei ole ongelma syödä hevosta - pahinta hurskastelua mielestäni on se, jossa ollaan huolissaan vain söpöistä ja itselle tutuista eläimistä. Itse syön sata kertaa mieluummin onnellista pollea kuin tehotuotettua nautaa, sikaa ja broileria.
Ja kyllä, se oli myös hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti