180 senttiä luksusta

Tummanharmaa vohvelikankainen päiväpeitto löytyi Annon valikoimista. Tyynyt ovat itse tehtyjä ja matot mummun kutomia.

Näin jälkikäteen hämmästyttää, kuinka pitkään selvisimme lapsiperhearjesta 140 senttiä leveällä parisängyllä. Vaikka esikoinen oli jo pitkään vaeltanut epäsäännöllisen säännöllisesti aamuyöstä väliimme nukkumaan, niin me vain sinnittelimme – ja heräsimme aamuyöstä lapsen varpaat tyynyllämme, 30-senttiseltä kaistaleelta sängyn reunalta.

Joskus keväällä sitten havahduin, että tähän täytyy tulla muutos – etenkin, kun niitä pieniä sänkyyn kömpijöitä kohta on kaksi. Siispä päivitimme sänkymme kerralla 180 senttiä leveäksi, ja ah, mitä luksusta se on ollut. Viikonloppuaamuina on ihanaa köllötellä porukalla sängyssä, kun esikoisen lisäksi mukaan mahtuu myös virnistelevä vauvanpullukka.

Sängyn runko on Ikean Nordli, jonka simppeli ja ajaton muotokieli miellytti. Samalla saimme sängyn alalaatikoista reilusti säilytystilaa vauvan vaatteille ja varusteille, joille ei muuten olisi ollutkaan mitään paikkaa. Patjan suhteen olin puhdas blogimainonnan uhri: jokunen vuosi sitten useampikin bloggaaja hehkutti porilaisen Villa & Peite -nimisen yrityksen kotimaisia futon-patjoja, ja sellaisen mekin ostimme. Satsaus kannatti, sillä olemme nukkuneet jämäkällä patjalla oikein mainiosti.

Ja mikäs tässä on nukkuessa, kun Leo-vauvakin on ainakin toistaiseksi jatkanut hyviä uniaan. Aika usein selviämme yhdellä yöheräämisellä, vaikka ikää hepulla on vasta kaksi kuukautta. Se on luksusta jos mikä.

Seeprakuosin salafani ja uudelleen verhoillut 401-nojatuolit

Kun lapseni kysyy minulta, mikä on lempivärini, vastaan yleensä, että harmaa – joka nelivuotiaan mielestä tietty on täysin käsittämätön valinta. En kovin hevillä pukisi ylleni minkäänlaista eläinkuosia, ja vaatekaappini valikoima muuttuu vuosi vuodelta hillitymmäksi (eli suomeksi sanottuna tylsemmäksi).

Siihen nähden meidän uusi sisustusratkaisu voikin vaikuttaa suorastaan villiltä. Jostain syystä olen nimittäin aina salaa fanittanut Artekin klassista seeprakuosia ja joskus leikitellyt ajatuksella, että verhoilisimme sillä uudelleen siipan isovanhempien vanhat 401-nojatuolit.

Kesällä kävimme sattumalta Fiskarsissa Kesäkoti-näyttelyssä, jonka yksi huone oli sisustettu retro-Artekilla. Mukana oli myös nojatuoli tällä kankaalla. Heitin ajatuksen verhoilusta siipalle, joka innostui välittömästi.

Ihan meidän kotikulmilta löytyi Artekiin erikoistunut verhoomo, SK-styling, joka hoiti homman ammattitaitoisesti parissa viikossa. Viime viikolla tuolit muuttivat takaisin kotiin. Vähän etukäteen jännitin, ovatko ne sittenkin jotenkin liikaa, mutta ei yhtään! Rakastan! Nyt sitten vain jännittämään, kuinka tuolien käy, kun tuo pienempi napero tulee kriittiseen tahmatassuikään.

Samaan syssyyn myös vanha tv-taso vaihdettiin uuteen ja sirompaan, joka löytyi Lundian mallistosta. Pakko tosin antaa vähän risuja Lundialle – ihan käsittämätöntä, että tämän hintaluokan (=kallis) huonekalu tulee kotiin osissa, joihin muun muassa olisi pitänyt itse porata reiät jalkojen kiinnitystä varten. Onneksi yhdellä puhelulla ja pienellä reklamoinnilla lähettivät kotiin asentajan, joka kokosi tason puolessa tunnissa.

(Pyrin luonnollisesti siivoamaan kuvasta pois kaikki vauva-arjen merkit – mutta niin vain tv:n ruudusta heijastuu sohvalla lojuva imetystyyny...)

Leppoisa paluu vauva-arkeen

Unissaan hymyilevät vauvat – parasta maailmassa!

Vähän pöllämystynyt, jopa hitusen jännittynyt, ja silti jotenkin täysin tuttu. Sellainen olo oli tänään aamulla, kun siippa ja esikoinen painoivat oven takanaan kiinni ja me jäimme vauvan kanssa kaksin kotiin. Pitkä yhteinen kesäloma päättyi tänään, mies palasi töihin ja Elsa päiväkotiin neljäksi päiväksi viikossa. Mulla alkoi toinen kierros vauva-arkea ja äitiyslomaa.

Leo-pikkuveli täyttää huomenna jo kuukauden (tähän ne kliseet kuinka aika menee nopeasti jne. – mutta kun se MENEE!). Hän on toistaiseksi ollut kohtuullisen lunki tyyppi. Toki itkeäkin osaa mutta ei mitään mahdottomia huutoja kuitenkaan. Ja mikä mahtavinta, öisin nukkuu hyvin: ensin yhden pidemmän 5–6 tunnin pätkän ja sen jälkeen herää parin-kolmen tunnin välein. Äiti kiittää.

Oma olo on huomattavasti rennompi ja rauhallisempi siinä missä esikoisen ensimmäisinä viikkoina tunsin olevani jatkuvassa hälytystilassa. On aikaa ja jaksamista ihan vain fiilistellä vauvan vauvuutta. Ja siihen parasta seuraa on isosisko, joka jaksaa ihastella, kuinka "Leo on nii-in söpö!"

Tervetuloa syksy: vaunulenkit ja lattemammalounaat, vauvan hiusten nuuhkiminen ja ensimmäisten hymyjen houkuttelu, kirppisreissut ja neulomishetket parvekepäikkärien aikana. Täällä ollaan valmiina.

Formakami JH5 = valaisin paikallaan

On hassua, miten sitä kotonaan tottuu tietynlaisiin epäkäytännöllisyyksiin. Meillä esimerkiksi olkkarin kattovalaisin oli alusta asti väärällä paikalla – ei suoraan sohvapöydän yläpuolella vaan reilut puoli metriä sivussa niin, että siihen jatkuvasti joku iski päänsä. Silti asialle ei vaan saatu tehtyä mitään, koska sitä yksinkertaisesti alkoi pitää jotenkin tähän asuntoon kuuluvana ominaisuutena.

Ja sitten tietysti kävi niin, että kun mun suurella vaivalla kokoamaani Norm 69 -varjostinta oli tarpeeksi kauan muksittu, se ei enää pysynyt katossa suorassa. Ja samalla kuuma lamppu poltti valaisimen keskiosaan ruman tumman läiskän.

Valaisimen oli siis aika mennä, ja samalla tilattiin vihdoin sähkömies fiksaamaan lampun paikka fiksummaksi, siihen sohvapöydän yläpuolelle. Olin jostain sisustuslehdestä bongannut &Traditionin Formakami JH5 -valaisimen, jota myy Finnish Design Shop. Klassiset riisipaperivarjostimet on musta aina olleet superkauniita, ja tämä oli tyylikäs sovellus niistä (eikä disainiksi toivottoman kalliskaan).

Siinä se on nyt killunut parin kuukauden ajan, ja kovasti olen tykännyt. Eikä toistaiseksi olla jouduttu törmäyskurssillekaan.

Yhdet junasukat eli toisen lapsen kohtalo

Voi pikkuveli-parkaa. Tässä vaiheessa edellistä raskautta olin tehnyt Elsalle jo ainakin vaunupeiton, lapaset, pinnasängyn päiväpeiton, junasukat ja neuletakin. Mitä on kuopus saanut? No yhdet hätäpäissään neulotut junasukat, kun havahduin siihen, että pitää hänelläkin edes jotain äidin tekemää olla.

Syytän – paitsi vähäisempää kässäilyaikaa – myös tietynlaista järkevöitymistä. Toisen naperon kanssa hahmottaa huomattavasti paremmin, mitkä kamppeet oikeasti ovat tarpeellisia (esimerkiksi se pinnasängyn päiväpeitto jäi, krhm, aika vähäiselle käytölle). Tämä pätee kaikkiin vauvahankintoihin: nyt tiedän, mihin satsata ja missä säästää. Itse panostan mieluusti esimerkiksi vaunuihin (autottomassa perheessä ne ovat kovalla käytöllä) ja kivoihin sekä käteviin imetysvaatteisiin (tekee julkisilla paikoilla luuhaamisesta huomattavasti kivempaa). Sen sijaan esimerkiksi vauvan vaatteet on tälläkin kierroksella hankittu 95-prosenttisesti käytettyinä.

Sitä paitsi vaikka pikkuveljeä ei hukutettaisi äidin neulomuksiin, hän saa sen sijaan jotain hyödyllisempää: isosiskon kouluttamat vanhemmat, jotka ovat toivon mukaan ainakin pykälän rennompia ja järkevämpiä kuin ensimmäisellä kierroksella. Ja sen isosiskon, tietty.

Elämän merkkejä (ja pieni sohva parvekkeelle)

Uuden sohvan lisäksi parvekkeen sisustukseen kuuluu Hayn Don't Leave Me -pikkupöytä, kukkahyllyn virkaa toimittava vanha cd-hylly ja Etolasta ostettu muovimatto. Äiti valitsi pelargoniat, nelivuotias henkilökohtaisen amppelimansikkansa. 

Jospa sitä taas kaivaisi tämän blogin naftaliinista? Näitä suunnittelemattomia taukoja näyttää nyt tulevan – hui, miten pitkäksi tämäkin venyi – mutta se ei johdu siitä, etteikö olisi halua kirjoittaa. Aloittaminen ja ennen kaikkea kuvien ottaminen arkihulinan keskellä vain tuppaa olemaan välillä ylitsepääsemätöntä.

Mutta nyt aikaa taas on, ainakin tovin. Mulla alkoi nimittäin viime viikolla vähän pidempi vapaa, sellainen äitiys-alkuinen. Heinäkuussa meidän perhe kasvaa pikkuveljellä, jos kaikki hyvin menee. Siihen asti yritän sopivassa suhteessa lepäillä ja lyhentää tehtävälistaa, jolta toistaiseksi on suoritettu muun muassa pedikyyri ja vauvanvaatteiden pesu, edessä vielä muun muassa vaunujen hankinta ja paperivalokuvien teettäminen noin viiden vuoden arkistoista (huh).

Raskaus on ollut onneksi aika helppo ja vaivaton, jumppakortinkin laitoin tauolle vasta kesäkuun alusta. Toki tuleva kahden lapsen arki vähän jännittää, mutta lasken sen varaan, että tämä neljän ja puolen vuoden ikäero (ja esikoisen jääminen päiväkotiin osaksi viikkoa) auttaa ainakin jonkin verran. Ja luin jostain, että isosisko-pikkuveli-yhdistelmä olisi sisaruksista kaikkein vähiten riitaisa – hah, toivotaan todella niin!

Pesänrakennusvietti on herännyt ainakin sen verran, että kotona on kevään aikana ollut kaikenlaista pientä sisustusprojektia. Esiteltäköön niistä ensimmäisenä parveke.

Meidän kapea ja lasittamaton parveke on ollut aina vähän alihyödynnetty. Tähän asti siellä on ollut pari roskalavalta dyykattua tuolia, joilla on kyllä juotu satunnaiset aamukahvit mutta jotka eivät suoranaisesti ole kutsuneet hengailuun. Arvoin pitkään, olisiko parvekkeelle parempi hankkia pieni ruokaryhmä vai sohva. Lopulta asian ratkaisi se, että törmäsin Jotexin valikoimissa superkivaan Menton-pikkusohvaan, joka mitoiltaan oli meidän parvekkeelle just passeli. Ja tyylikin sopii hyvin 1950-luvun talon henkeen ja muun kodin sisustukseen.

Ompelin sohvalle vielä muutaman tyynyn Eurokankaasta ostetusta, kosteutta kestävästä kankaasta. Ja kyllä, nyt parvekkeella on tullut hengailtua ihan eri tavalla kuin ennen. Erityisen kiva paikka se on iltaisin, kun päivän pahin paahde on mennyt.

Loppukesästä tuohon nurkkaan pitäisi mahduttaa vielä parvekevaunut. Jännää!

Ainaoikein-neuletakki lapselle

Sain taannoin töiden kautta testattavakseni Novitan tämän syksyn uutuutta, Wool Cotton -lankaa, joka nimensä mukaisesti on sekoitus villaa ja puuvillaa. Neuloin langasta pastellisen pehmolelun Unelmien käsitöihin, mutta senkin jälkeen mulle jäi vielä kasa marjapuuronpunaisia keriä. Novitan syksyn lehdestä löytyi sopivasti ohje lapsen neuletakkiin, johon lankojen määrä riitti.

Mulla on ikuinen heikkous vanhaan kunnon ainaoikeinneuleeseen, joten tykästyin malliin heti. Taka- ja etukappaleet sai neuloa yhtä aikaa, ja tähän takkiin tuli neulottua myös elämäni ensimmäiset raglanhihat. En tajua, miksi olen niitä vältellyt: eihän se vaikeaa ollutkaan, ja hihoista tuli oikein nätit ja hyvin istuvat.

Elsakin kelpuutti takin, huh – jossain vaiheessa projektia nimittäin langan väri herätti vastarintaa. Kuulemma sen olisi pitänyt olla turkoosinsininen, inspiraationa se yksi elokuva-joka-jääköön-nimeämättä.

Ohje on näköjään nyt myös netissä, ja se löytyy täältä. Sellainen havainto, että neuletakissa on aika pitkät hihat. Mä päättelin tämä kuvasta ja neuloin ne tarkoituksella niin, että jätin aloitusreunassa oikean puolen nurjalle. Näin hihansuiden nätimpi puoli tulee päälle, kun niitä kääntää.

Tästä Wool Cottonista tykkään itse tosi paljon. Mukavan pehmoinen mutta silti napakka lanka, jossa on kaunis pastellinen sävykartta.