Olen aina ollut viherkasvien ystävä, vaikka niiden hoito onkin silmissäni aikamoista salatiedettä. Koti, jossa ei kasva jotain, ei tunnu kodilta vaan elottomalta tavaravarastolta. Kastelen kasvejani silloin kun muistan, en tiedä useimpien nimiä ja sijoitan ne minne sattuu. Joku kuolee, toinen kukoistaa, life goes on.
Tänä keväänä vaihdoin kukkiin multia ensimmäistä kertaa ties kuinka moneen vuoteen. Ei näköjään olisi pitänyt: pisimpään hengissä pysynyt viherkasvini (kultaköynnös tai mikä lienee roikkukukka) närkästyi isommasta ruukusta niin pahasti, että eilen hautasin nuupahtaneen raadon biojäteastiaan. Tilalle täytyi tietysti saada uusi, ja Stockan viherosastolta lähti mukaan pitkään haaveissa ollut iso kaktus, oikein sellainen mummotyylinen. Kuten muussakin sisustuksessa, kukissakin muhun vetoaa nostalgia: esimerkiksi perinteinen anopinkieli on mahdottoman tyylikäs.
Toivottavasti saan kaktuksen pysymään hengissä, kerta nimittäin olisi ensimmäinen: en kerta kaikkiaan suostu tajuamaan, että sitä EI SAA KASTELLA LIIKAA. Jos se nyt näin mustana valkoiselle naputeltuna menisi perille.
Leikkasin edesmenneestä köynnöskasvista pari vireämpää oksaa ja laitoin ne vesilasiin: muistelen hämärästi, että näin äitikin teki. Jos vaikka alkaisivat pukata juuria ja pääsisivät uudestaan multiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti