Vision ja todellisuuden suhteesta (ja yksi tuubihuivi)

Tällainen siitä tuli. Ei ihan alkuperäisen ajatuksen mukainen, mutta kelpo keväthuivi kumminkin.

Aina välillä mulla on päässä VISIO. Visio täydellisestä lapasparista tai just tietynlaisesta villatakista. Aina joskus se visio myös välittyy puikoille ja lopputulos on sitä, mitä pitikin. Ja joskus sitten ei.

Aloin jo viime kesänä neuloa harmaasta puuvillalangasta laatikkomallista, leveähköä paitaa. Ajatuksena oli tehdä kapeita raitoja ja käyttää niissä kahta melkein samansävyistä harmaata, jolloin ne ikään kuin sulautuisivat yhteen. No, eivät ne ihan sulautuneet, eikä koko tekele muutenkaan näyttänyt siltä miltä piti. Takakappaleen neulottuani, etukappaleen puolivälissä, oli pakko myöntää, etten koskaan tule käyttämään tätä paitaa.

Niin pitkälle päästyäni en kuitenkaan raaskinut purkaakaan, joten päätin keksiä etu- ja takakappaleille uuden käyttötarkoituksen. Kahdesta suorasta pötkylästä olisi voinut tehdä esimerkiksi tyynyn, mutta mä päädyin (luonnollisesti) iänikuiseen tuubihuiviini. Lopulta homma meni ympäri vielä sikälikin, että valitsin nurjaksi puoleksi aikomani pinnan päällimmäiseksi – siinä ne harmaat lopulta sulautuivat nätimmin yhteen.

Ja tulipahan opeteltua myös kokonaan uusi käsityötekniikka eli silmukoiminen: yhdistin siis kappaleet  yhdeksi pitkäksi pötkyläksi silmukoimalla, ompelin putkiloksi ja kiinnitin putkilon päät yhteen.

(Ja silmukoiminen! Wo-hou! Sauma ilman saumaa! En moista hienostuneisuutta tiennyt olevan olemassakaan. Pari nettitutoriaalia ja muutaman kirosanan homman hiffaaminen kyllä vaati.)