Pari oivallusta äitiydestä

Tilkkupeitto on vilahtanut aikanaan täällä blogissakin: tein sen pötköttelyalustaksi veljentytölle kolmisen vuotta sitten, ja nyt se palasi kiertoon Elsalle.

Vauva täytää kaksi kuukautta. Hän on kasvanut paljon, ja niin olen minäkin. Muun muassa nämä asiat äitiys on minulle opettanut.

Tiettyjä tunteita ei voi ymmärtää, ennen kuin ne kokee. Tokihan kaikki varoittivat, että voi olla ahdistavaa, miten sidoksissa vauvaan ensialkuun on. Ja silti en mitenkään voinut oikeasti kuvitella, miltä tuntuu, kun se pieni on mielen taustalla koko ajan – silloinkin, kun itse istuu nauramassa kavereiden kanssa pitsan ja viinilasillisen ääressä toisella puolen kaupunkia. Ahdistavaa, ihanaa, ahdistavaa, ihanaa. Ja kuulemma loppuu ehkä siinä vaiheessa, kun lakkaa imettämästä.

Välineurheilussa on puolensa. Luin syksyllä Anu Silfverbergin Äitikortin. Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen ohje: hanki hyviä imetyspaitoja. Minä hankin, monta kappaletta. Se oli hyvä neuvo

Se todellakin muuttuu koko ajan kivemmaksi. Vaikka Elsa ei varsinainen koliikkivauva olekaan, oli toinen kuukausi tässäkin taloudessa aika itkuinen – ja välillä kieltämättä tuli mieleen, että onko elämä tästä eteenpäin pelkkää huutavan vauvan kanniskelua. Viikot kuluivat ja yhtäkkiä ne iltakitinätkin kestää jo huomattavasti paremmin, kun huutokonserttien välissä saa osakseen hurmaavia hymyjä ja intensiivisesti nappisilmillään tapittavan pienen ihmisen. Ja kun aamulla työntelee vaunuja aurinkoisessa lähiössä, huomaa oikeastaan olevansa aika onnellinen.

Kaiken tämän alla minä olen silti minä. Tykkään edelleen ihan samoista jutuista kuin ennen plussaa raskaustestissä: kaipaan jumppaan, skumpalle ja kirppikselle, suunnittelen ensi kesän festareita enkä edelleenkään ole yhtään kiinnostunut lastenvaatteista.

Ja lopuksi: kaikesta voi syyttää hormoneita. Esimerkiksi siitä, että alkaa itkeä, kun katselee kaupungilla penkkariautoja. Ja ajattelee, että tuollako se meidänkin tyttö 18 vuoden päästä seisoo. (Kyllä, mua alkoi taas itkettää. Tiedätte, mitä syyttää.)

Lautanen seinälle, kas näin se käy

Meidän koti sijaitsee Mäyrätiellä – siksi juuri tämä pikku dj.

Joskus jokin maailman pienin projekti voi tuntua kerta kaikkiaan ylivoimaiselta ja jäädä siksi roikkumaan kuukausiksi. Niin kävi tämän lautasen kanssa, jonka siippa toi syksyllä Lontoon-reissulta vauvalle tuliaisiksi. Minä olin sitä mieltä, että se oli liian hieno ja särkyvä uhrattavaksi syömistä opettelevan naperon käyttöön, ja halusin siksi ripustaa sen Elsan huoneen seinälle. Ongelma oli vain se, etten tiennyt a) missä myydään ripustusvälineitä, joilla lautasen saa seinään ja b) miksi niitä edes kutsutaan, eli millä hakusanalla alan moisia googlata. 

Vihdoin viime viikolla googlasin niinkin monimutkaisella haulla kuin "lautanen seinälle" ja tämän rankan salapoliisityön seurauksena selvisi, että koristelautasen kannattimia saa esimerkiksi Tarjoustalosta. Huikeat 1,50 euroa kustansi, ja nyt on lautanen seinällä.

(Kauan haaveiltu) Hayn tarjotinpöytä

Arvoin pitkään mustan ja valkoisen pöydän välillä, mutta päätin, että musta versio mätsää kivasti Mademoiselle-tuolin kanssa.

Olin haaveillut Hayn tarjotinpöydästä jo kuukausi-, ellen vuosikaupalla, ja tällä viikolla vihdoin klikkasin sen itselleni Finnish Design Shopista. Vanha puinen sohvapöytämme alkoi olla pinnastaan tosi kulahtanut, eikä mulla toistaiseksi riittäneet taidot tai energia sen kunnostamiseen. Tykkään Hayn pöydän selkeästä, laatikkomaisesta muotoilusta, ja tarjotinmainen pöytälevy säilöö hyvin kaiken pienen olkkariin kertyvän sälän. Eikä hintakaan ole aivan päätön.

Vasta pöydän kotiuduttua aloin miettiä, että olikohan tämä nyt järkevä hankinta lapsiperheeseen – kovasti riittää metallisessa pöydässä terävää kulmaa, eikä tarjotinosaakaan kiinnitetä kunnolla pöytäkehikkoon.

Enää ei voi sisustaa vaan designin ehdoilla, näemmä. No, kannetaan pöytä vintille varastoon, mikäli se alkaa vaikuttaa liian hasardilta siinä vaiheessa, kun pikkutyyppi ryhtyy opettelemaan pystyyn nousemista.

Huomaa pöydälle lavastettu tee- ja lifestylelehtiasetelma – todellisuudessa siihen tulee kertymään tuttipulloja, huulirasvoja, nenäliinoja ja lankakeriä.

No ne peruslapaset

Viime postauksessa mainitsin, että aivokapasiteettini ei näin vauvanhoidon ohessa riitä mihinkään peruslapasia haastavampaan käsityöprojektiin. Ja sellaisiahan tässä on nyt sitten tikuttu, eikä niissä sinänsä olisi mitään postaamisen arvoista (harmaata Nalle-lankaa, karvalakkimalli ja meikäläisen suosikkipintaneule) – mutta kuvasinpa ne nyt kumminkin ihan siitä ilosta, että vaipanvaihdon ja imetyksen lomassa sain jotain muutakin aikaiseksi.

Sitä paitsi siinä on kyllä jotain spesiaalia, kenelle lapaset tulevat ja miksi. Tapasin joulun alla ystävääni Annaa, joka kainosti toivoi itselleen uusia lapasia: hänellä kun oli edelleen käytössä sama pari, jonka olin neulonut hänelle, kun aikanamme olimme yhdessä opiskelijavaihdossa Hollannissa vuonna 2003. Liikuttavaa, ja ihailtavan huolellista lapastenkäyttöä (itseltäni taitaa hukkua pari vuodessa).

Muistan muuten edelleen elävästi, miten hämmästyneitä samassa opiskelija-asuntolassa asuvat hollantilaispojat olivat neulomisestani. Usein olen muutenkin saanut ulkomailla osakseni pitkiä katseita, kun olen kertonut käsityöharrastuksestani. Kaiketi Suomessa tämä on keskivertoa yleisempää myös meidän alle eläkeikäisten keskuudessa.

Ja mitä muuta tänne vauva-arkeen sitten kuuluu? Olen muun muassa syönyt paljon pullaa, koska vieraita on käynyt harva se päivä ja kaikki vauvankatsojat tuovat herkkuja mukanaan (en valita). Olen käynyt pitkillä kärrylenkeillä lumisessa ja aurinkoisessa Herttoniemessä. Olen pessyt pyykkiä, täyttänyt tiskikonetta ja yrittänyt sulkea aktiivisesti silmäni pölypalleroilta nurkissa. Olen syönyt ihania lounaita hyvissä ravintoloissa Elsan nukkuessa vaunuissa – ja haarukoinut kauhealla kiireellä pakastimesta lämmitettyä pitsaa hänen kiljuessaan sitterissä.

Mietin juuri eilen, että tavallaan elämä vauvan kanssa on yhtä aikaa tosi pientä ja tosi suurta. Arki on aika kodin piiriin kääntynyttä ja omalla tavallaan yksitoikkoista. Mutta toisaalta sitä on tekemisissä maailman isoimman vastuun ja maailman isoimpien tunteiden kanssa. Se on yhtä aikaa hienoa ja hämmentävää.

Elsa sanoo hei!

Hän on Elsa, vähän päälle kolme viikkoa ja kiloa. Hänellä on isänsä nenä ja äitinsä leuka. Hän nukkuu yönsä aika hyvin ja sammuu vaunulenkillä sekunnissa. Hän on matkustanut elämässään jo Ateneumiin ja Itikseen. Hänellä on epäluuloinen katse ja paljon tukkaa. Hän on kovin hurmaava.

Tästä päivästä eteenpäin totuttelemme arkeen kaksin, kun siippa palasi töihin isyyslomalta. Vauvalogistiikka ja perusrutiinit alkavat pikku hiljaa olla hallussa, mutta kovin jännää tämä on silti vielä.

Yritän löytää jatkossa aikaa myös bloggaamiseen, vaikka käsityörintamalla aivot eivät vielä taivu mihinkään peruslapasia monimutkaisempaan ja kodin laittaminen... No, sanotaanko, että joka puolella lojuvat puklurätit eivät suoranaisesti ole mitään sisustuselementtejä.

Mutta tiedän, että kyllähän te ymmärrätte. Ja tähän kohtaan tämän blogin ensimmäinen ja viimeinen hymiö. :) Tänään siihen on lupa.

Linen stitch ja aika mones patalappupari uunista ulos

Se kuulostaa amerikkalaiselta rivitanssilta ja oli mulle ihan uusi tuttavuus: nimittäin neulomistekniikka nimeltä linen stitch. Bongasin näiden patalappujen ohjeen Jonna Hietalan Kerällä-kirjasta, ja neuloin sellaiset joululahjaksi äidille ja tädille. Lankana käytin 7 veljestä -jämäeriä, ja silmukoita oli muistaakseni 52. Kahdella värillä raidoittaessa linen stitchillä syntyy nätti ja jotenkin moderni graafinen kuvio. Patalappuihin paksu ja napakka neulos on just omiaan – toinen tälle keksimäni sovellus olisi nukkekodin matto.

Olen tainnut elämäni aikana neuloa joululahjaksi kohtuullisen monet patalaput, mutta annan tämän mielikuvituksen puutteen itselleni anteeksi. Minusta patalaput nimittäin ovat vähän samanlaisia kuin villasukat: kuluvat arjessa sen verran nopeasti, että uusille, siisteille pareille on yleensä aina tarvetta.

Erilainen joulu

Kynttilöitä, jouluvalot ja hyasintti ikkunalla, siivottu koti ja vuoden isoin ruokakauppalasku = joulu hyvässä vauhdissa. 

Tämä joulu tulee taatusti jäämään mieleen yhtenä kummallisimmista ja erityisimmistä. Tähän asti olen viettänyt elämäni jokaisen joulun Seinäjoella lapsuudenkodissani vanhempien, sisarusten ja muun lähisuvun kanssa. Moni perinne äidin jouluruuista ala-asteella askarreltuihin susirumiin joulukoristeisiin ja hautausmaavisiitteihin on pysynyt samanlaisena niin kauan kuin voin muistaa. Siksi en voi olla olematta pikkuisen haikea, enkä tiedä, kumpaa siskoani kadehdin enemmän: sitä, joka istuu äidin lihapatojen ääressä Pohjanmaalla, vai sitä, joka päätti tehdä ex tempore -joulureissun New Yorkiin.

Me siis ihmettelemme tänä vuonna joulua kaksin Helsingissä, josta lähes kaikki ystävätkin ovat karanneet muualle. Laskettu aika on sen verran lähellä, että emme uskalla ottaa riskiä, että lapsi päättäisi alkaa syntyä joulun ruuhkajunassa.

Toisaalta jotain mukavaa on siinäkin, että kiireestä ja tungoksesta ei näinä pyhinä ole tietoakaan. Ja onneksi joulun tekee myös moni sellainen asia, joihin itse pystyy vaikuttamaan. Esimerkiksi se, että kämppä on siivottu (ei-stressiä-aiheuttavasti mutta riittävästi, check), paljon kynttilöitä sytytetty (check), konvehtirasia korkattu (check) ja hyasintintuoksua nuuskittu (check). Huomisen jouluruuiksi on varattu hirvipaistia ja maa-artisokkalaatikkoa Herkun ja koukun ohjeella, kinkkuvoileipiä, juustoja, kalaa, riisipuuroa, torttuja – ja tietysti lisää suklaata. Joulupäivänä ulkoistamme ruuanlaiton ravintola Sunnin väelle.

Pöytäkuusen kannoin kotiin Hakaniemen torilta, lasiset koristepallot löytyivät Granitista.

Pari pakettiakin on pienen joulukuusen alle kertynyt, mutta parhaan joululahjan saamme vähän jälkikäteen perjantaina. Meidän minityyppi hengaa vatsassa sitkeästi perätilassa: siksi jos ihmeitä ei tapahdu, hän tulee maailmaan keisarileikkauksella 27.12. Pitäkää peukkuja, että kaikki menee hyvin.

Ihanaa, rauhallista ja tunnelmallista joulua kaikille! Kiitos, kun luette ja kommentoitte – se tekee mut joka kerta yhtä iloiseksi!